|
|
Post by Sonja on Jun 12, 2022 21:13:49 GMT 2
|
|
|
|
Post by Sonja on Jun 14, 2022 16:25:03 GMT 2
Bonjour la Suisse Huolimatta siitä, että ajomatka oli ollut pitkä ja raskas, olin todella haltioissani. En ollut ikinä aiemmin käynyt Sveitsissä, joten mitään omakohtaista kokemusta ei ollut. Olin minä toki surffannut netistä kaikki mahdolliset lähteet alkaen Wikitravelista ja Google Mapsista ja päätyen lopulta joillekin hyvin hämärille sivuille, jotka kauppasivat Sveitsin kansalaisuutta ohitse virallisen protokollan, special price only for you... Senkin tiesin, että parhaimmillaan sveitsiläiset maisemat olivat todella upeita, kuten juuri täällä Valais'n kantonissa, Rhônen laaksossa. Ja kyllähän ne olivatkin! Vaikka niitä miten oli tuijottanut Google Street View'stä ja muualta, niin oli se silti ihan eri asia nähdä ne itse ja tajuta, että tämä seutu, nuo viinitarhat, pittoreskit pikkukaupungit jokivarressa, tämä joki ja nuo vuoret tulisivat olemaan kotimaisemiani ainakin kesän ajan. Ei harmittanut tulla tänne.
Mutta kyllä oli helpotus päästä perille Royal Gardeniin. Uskon että Morttikin oli tyytyväinen päästessään kunnolla jaloittelemaan vaikka mistäpä se olisi tiennyt että tämä oli nyt määränpää, ei vain jälleen yksi taukopaikka. Olin ilmoittanut aikataulustani tallin henkilökunnalle ja siellä oli vastaanottokomitea jo vastassa, valmiina näyttämään tilat ja karsinat ja kaiken muun tähdellisen. Häikäistyin aivan upeista, suorastaan ylellisen näköisistä tallirakennuksista, joiden huikeus vain jatkui sisätiloissa. Muutenkin joka paikassa oli vehreää ja viimeisen päälle laitettua. Kiellän olevani mikään snobi, mutta kyllä tällainen ympäristö nostaa ihan varmasti kenen tahansa mielialaa pelkällä olemassaolollaan, saati sitten se että tämä olisi kotitallini muutaman kuukauden, vähintään. Ei, ei todellakaan harmittanut tuoda hevostaan tänne.
Mortti toi minulle kunniaa käyttäytymällä oikein asiallisesti uudessa paikassa. Tiesin että RG:ssä keskityttiin tallin puolesta lähinnä barokkihevosiin, mutta olen ihan varma, että joukkoon kyllä sopi yksi komea, tulenpunainen täysiveri-ripakinttu. Ja mistä sen tietää mitä kaikkea yksityistallista löytyisi. Täällähän oli tunnetusti hyvä valmennustiimi, joten talli saattaisi hyvinkin olla täynnä mitä komeampia puoliverisiä. Mutta ei minun tarvinnut ainakaan hevostavi hävetä, ajattelin kun jätin loimesta riisutun Mortin tilavaan karsinaansa. Olkoon siellä vähäsen aikaa rauhassa, sen verran että saan sen tavarat roudattua autosta suunnilleen paikoilleen. Ja oi, miten hieno varustehuoneet ja sosiaalitilat täällä oli! Ei yhtään samanlaiset kuin Hopiavuoressa, jossa nyt ei mitään varsinaista taukotilaa edes ollut, lukuunottamatta Eetun ja Nellyn tupaa... Ei vieläkään harmita päätös lähteä tänne.
|
|
|
|
Post by Sonja on Jun 16, 2022 21:52:25 GMT 2
Ensimmäisiä päiviä
Astelin jo aamusta tallille, kun kerran voin. Olihan se yhden sortin luksusta asua ihan tallin vieressä, niin että Morttia kipaisi katsomassa vaikka monta kertaa päivässä. Sen verran olin oppinut jo tallien päiväjärjestyksestä että tähän aikaan hevosia alettiin viedä tarhoihin aamuruokien jälkeen. Kaiketi minä voisin itsekin sen viedä kun kerran jo tiesin senkin, missä Morttia tarhattiin. Toistaiseksi se sai olla yksikseen, mutta tarkoitus oli etsiä sille jokin yksityispuolen oreista tarhakaveriksi. Tai miksei tammakin, kun Mortti kerran oli ruuna ja muutenkin osasi käyttäytyä tammojen kanssa. Ajattelin mielessäni sitä mustaa puoliverioria, Lurkkia, joka oli melkein Mortin karsinanaapuri ja muistutti kovasti Salieria, tosin Lurkilla oli iso päämerkki ja Salierilla ei.
Tallilla oli jo kovasti elämää kun työnsin yksityistallin oven auki.
— Huomenta, Daniel nyökkäsi ensimmäisenä astuessaan juuri ulos oriinsa karsinasta. Vastasin hänelle samalla tavoin. Täällä tallilla oli pahimmillaan sellainen kielten sekamelska, että olen aivan varma jonain päivänä vielä unohtavani kuka puhuu mitä ja vastaavat jollekulle ranskankieliselle suomeksi ja suomenkieliselle englanniksi. Tämä Daniel ei kuitenkaan sen kummemmin jäänyt juttelemaan, hän vaikutti muutenkin vähän hiljaiselta. En siis tiennyt mitä hän teki varsinaisesti, vaikka jostain olin saanut käsityksen, että hän olisi töissä täällä, ei vain yksityisenomistajana kuten minä. Kai se vielä jonain päivänä selviäisi.
Seuraava tervehtijä oli se... se... se tallin naisomistaja, voi luojan tähden kun en minä muista hänen nimeään. Matilda? Vastasin vain kohteliaasti "Bonjour" ja vältin käyttämästä mitään nimeä. Tiesin sentään sen verran että hän omisti jommankumman tallikäytävän toisella puolella majailevista friisiläisoreista. Ne olivat molemmat komeita hevosia. Muutenkin täällä asusteli kovin eksoottisia otuksia, ihan jo täällä yksityispuolellakin, mutta tallin omat hevoset olivat tietenkin luku sinänsä. Vielä pari vuotta sitten olisin hyvinkin nyrpistänyt nenääni niille ajatellen, että puoliverinen on se ainoa oikea hevonen, millä mitään tekee, mutta Mortti ja se talvella tapaamani lusitano-ori olivat kääntäneet pääni tässä asiassa. Nyt olin melkein jopa innoissani siitä ajatuksesta, että pääsisin näkemään ja kenties läheisemmin tutustumaan muihinkin kuin perus-puokkeihin.
Iltapäivällä tulin tallille uudestaan, tarkoitus oli juoksuttaa Morttia tänään kevyesti, muuten se sai vielä toipua matkasta ja sen rasituksista. Ei se kyllä rasittuneelta vaikuttanut, mutta ei tässä mikään kiirekään ollut aloittaa työskentelyä. Meillä oli koko kesä aikaa ja tiedä miten paljon aikaa olisikaan. Tällä hetkellä tuntui siltä kuin voisin asua täällä ikuisuuden, mutta helppohan se on sanoa kun ei ole vielä se arki iskenyt kynsiään kiinni.
Kentällä Mortti oli ihan... Mortti. Se liikkui hyvin ja oli hyvin kuulolla, mutta kovasti täpinöissään. Tarkkailin sen liikkumista enkä huomannut minkäänlaista jäykkyyttä tai muuta, mitä olisi voinut odottaa pitkän trailerimatkan jälkeen. Toisaalta olihan Mortti ollut jo pari päivää ihan normaalisti tarhassa, joten lienee se verrytellyt jäsenensä. Kävin juoksutuksen jälkeen vielä vähän taluttelemassa Morttia eli oikeasti ihailemassa tallin lähistön maisemia ja annoin Mortin syödä vähän tuorettakin, vaikka tiesin että kuolaimet olisivat sen jälkeen kauheassa kunnossa, joka nivel ja kolo täynnä ruohoa.
Niitä kuolaimia minä sitten sain tosiaan huljutella vesihanan alla tovin jos toisenkin. Huomasin sivusilmällä jonkun toisen tulevan norkoilemaan altaalle. — Sorry, this takes a little bit... jaa, sä taidat puhuakin suomea, sanoin sille nuorelle naiselle, jonka muistin suomalaiseksi. Hän nyökkäsikin iloisesti. — Joo, täällä tulee helposti puhuttua englantia kaikille, varmuuden vuoksi, hän heläytti. — Ahm... Mikä sun nimi olikaan, mä tunnustan etten muista. Eilen mä kättelin varmaan kolmekymmentä ihmistä täällä kun Kiaran kierrätti mua täällä tutustumassa paikkoihin paremmin niin ne nimet jäi vähän taka-alalle.
Nainen naurahti. — Ymmärtäähän sen. Mä olen Ulriikka. Arvo. Tuttujen kesken Ulla. Ja sä olit Sonja, eiks niin? — Juu kyllä, Tähdistö. — Ai vitsi, sulla on nätti sukunimi. — Kiitos, mutta arvaapa mikä harmi nuo skandit on ulkomailla. — No se on varmaan totta!
Sain kuolaimet puhdistettua ja vein suitset Mortin kaappiin. Ensimmäinen melkein kunnollinen tallipäivä alkoi olla siis takana, vaikka tokihan sitä voisi vielä illalla käydä moikkaamassa Morttia. Huomenna ratsastaisin sen kevyesti ja viikonlopulle oli sovittu ensimmäinen valmennus Louisin kanssa. Sitä ennen pitäisi vähän jutella ja suunnitella sitä valmennusta ja yleisesti puhua siitä, mikä meidän tavoite oli, mitä sen tiellä oli ja miten sinne haluttiin päästä. Kirjoitin Mortin päiväkirjaan muutaman rivin tästä päivästä.
|
|
|
|
Post by Sonja on Jun 21, 2022 11:55:11 GMT 2
Uusi valmentaja
Louis oli hyvin perusteellinen. Ennen kuin hän oli nähnyt Morttia edes satuloituna, hän melkein kirjaimellisesti raahasi minut toimistoonsa ja piti ristikuulustelun: mitä osasimme, millä tasolla kilpailimme, millaisia tuloksia olimme saaneet, mitkä olivat heikkouksiamme, mitkä vahvuuksiamme, mitkä tavoitteemme, miten kauan olin omistanut Mortin, miten olin valmentautunut ennet tänne tuloa, kenen valmentamana ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Vaikka Louis vaikutti todella ystävälliseltä, suorastaan lempeältäkin, minä tunsin oloni välillä vähän noloksi. Tavoitteet? Jaa, jos nyt vaikka... että ratsastaisin paremmin tai silleen... Aiempi valmentautuminen? No, kunhan nyt jotenkin... Heikkouksista osasin sanoa ainakin käyntityöskentelyn, mutta vahvuuksia jouduin vähän aikaa miettimään. Laukkatyöskentely ainakin oli sujuvaa ja yhteistyö sujui hyvin noin yleisesti. Istuntaanikin oli välillä kehuttu, mutta sitä en kyllä kehdannut sanoa ääneen.
Joka tapauksessa vapisin sisältä käsin noustessani Mortin selkään Louisin silmien alla. Herran pieksut sentään, kansainvälisen tason valmentaja ja mitä kaikkea! Yritin muistuttaa itseäni siitä, että niinhän Simokin oli, mutta Simo olikin... Simo, erikoistapaus, tuttu valmentaja jo pidemmältä ajalta. Sain ohjeeksi tehdä alkuverkat oman mieleni mukaan, joten lähdin ensimmäiseksi kiertämään kenttää käynnissä pitkin ohjin. Selän tuttu keinunta sai minut rentoutumaan ja unohtamaan ehkä sen kaikkein pahimman jännityksen. Siinä istuessani mietin niitä oppeja, mitä olin saanut ammattilaiselta. Jännittäminen oli ok, oli lupa jännittää jos tilanne sitä vaati, keskittyy hengittämiseen, keskittyy hevoseen. Lisäksi ajattelin, että olin kuitenkin maksava asiakas, joten oli aivan sama vaikka istuisin hevosen selässä väärin päin. Oli valmentajan asia puuttua niihin vikoihin ja puutteisiin ja tuskin hänkään mitään täydellistä ratsukkoa odotti näkevänsä.
Kun olimme valmiit verryttelyn kanssa, Louis pyysi ratsastamaan askellajit läpi vielä kerran. Aloitimme käynnistä, jota piti ratsastaa koottuna ja lisättynä. Sitten sama ravissa ja lopulta myös laukassa. Sen jälkeen esitimme väistöjä, laukanvaihtoja, puolipiruetin, peruutuksen, voltteja, ympyröitä, kaarevia uria, joista osa vastalaukassakin. Ainakin Louis näki kaiken, mitä ikinä osasimme ja se kai hänen tarkoituksensa olikin. Vaivihkaa hän alkoi pelkän katsomisen sijaan myös puuttua ratsastukseen, neuvoi kokeilemaan yhtä pikkujuttua, sitten toista. Sitten voisin ottaa raviväistössä hieman enemmän ulko-ohjaa tuntumalle, mutta lisätyssä laukassa minun pitäisi päästää ohjia pidemmiksi. Kun tunti sitten loppui, olimme Mortin kanssa molemmat ihan hikisiä, mutta vastaan ei ollut tullut mitään sellaista, mitä en olisi kokenut osaavani ja pystyväni. En minä tiedä mitä minä Louisilta tai keltä tahansa vieraalta valmentajalta odotin, mutta jotenkin alitajuisesti kai pelkäsin heidän haluavan minulta jotakin mitä en osannut ja ymmärtänyt.
Hymyilin tyytyväisenä itseeni ja Morttiin, kun lähdimme vielä pienelle jäähdyttelylle varjoisalle ratsupolulle. Mortti oli ansainnut kaikki rapsuttelut ja taputtelut. Se oli niin hieno! Samoin se oli ansainnut myös kunnon pesun ja puhdistuksen, sillä se oli tosiaan hionnut eikä asiaa auttanut yhtään se, että olimme ratsastaneet ulkokentällä ja aurinko räkötti pilvettömältä taivaalta. Minua vähän nauratti, sillä ensimmäinen mielikuva Sveitsistä oli lumi, laskettelu ja jäätiköt, ei suinkaan tällainen miltei etelä-eurooppalainen helleaalto.
|
|
|
|
Post by Sonja on Jun 22, 2022 20:08:23 GMT 2
Rimakauhua
Louis tuli varustehuoneeseen keppinsä kanssa kun olin juuri pakkaamassa Mortin varustelaatikkoa seuraavaa kisareissua varten.
— Sinäkin olet lähdössä sinne Kultasaari Cupiin? hän kysyi tai oikeastaan vain totesi. — Kyllä, sinnepä hyvinkin. Vähän hölmöä ehkä lähteä yhden luokan takia sinne asti, mutta tuli kuitenkin ilmoittauduttua ja siinähän se yksi hevonen menee Royal Gardenin rekassa. — Sinulla pitäisi olla vähintään toinen ratsu, mielellään useampi, Louis täräytti epäilemättä.
Häkellyin, koska en ollut koskaan tullut ajatelleeksi tällaista. Eihän minulla aika riittänyt sellaiseen. — No, minulla kyllä on omistuksessani toinen hevonen, mutta se on vuokrattuna Suomessa tällä hetkellä. — Oh, you do have? What kind of horse? On what level?
Selitin Louisille että se oli hollantilaisruuna, ihan hyvä kouluratsu, tällä hetkellä starttasi vaativaa B:tä ratsastajansa kanssa, oli hyväluonteinen ja kiltti, ei turhan monimutkainen luonne. Louis näytti mietteliäältä. — Enemmän minä ajattelin samantasoista kuin Mort tai korkeammalle koulutettua. — Miksi ihmeessä? pääsi suustani. — Että saisit tuntumaa korkeampiin luokkiin. Olen melko varma, että se parantaisi myös sinun ja Mortin suoritustasoa. Oletko miettinyt esimerkiksi vuokraamista? Täällä Royal Gardenissakin olisi muutamia mahdollisesti sopivia, Rizi nyt ainakin ja Reiakin ehkä... Louisin ääni haipui hänen käydessä mielessää läpi tallin hevosia. — No, ne nyt ainakin. Sitten olisi tietysti GP-tason ratsuja useampia, eihän mikään estä niillä kilpailemasta pienempiä luokkia.
Sieltä se sana taas tuli. GP. Nielaisin. Enhän minä ikinä sinne asti pääsisi, en minä ollut mikään ammattiratsastaja. Olinpahan vain harrastelija, jolla oli varaa ostaa hyvä hevonen ja valmentautua sen kanssa.
— Ja tietenkin aina on hyödyllistä ratsastaa useammilla hevosilla kuin pelkästään sillä omallaan, Louis sanoi tarkoittavasti.
Mutisin myöntävästi. Sen väitteen olin kuullut monta kertaa ja huomannut toki itsekin silloin kun ostin Mortin itselleni. Uusi ratsu antoi uusia ideoita. Mutta että halusinko minä vuokrata jotakin kovan tason kisatykkiä? Mitä jos se menisi pilalle? Tai ei, en minä sitä ehkä pilaamaan pystyisi Louisin silmien alla, mutta silti. Rimakauhua tässä pukkasi.
— Mitäs sanot? Voitaisiin varmaan kokeilla joskus jotakin toista hevosta? Pakkohan sitä ei ole summamutikassa päättää eikä pakko ole vuokrata ketään, jos ei löydy sopivaa. Ajattelin vain että voisit hyötyä siitä.
Nyökkäsin ja sanoin, että voisihan sitä, harkita nyt ainakin.
|
|
|
|
Post by Sonja on Jun 27, 2022 10:23:50 GMT 2
Kultasaari Cup Aurinko porotti Hangossakin täydeltä terältä. Itse asiassa se oli porottanut koko matkan ja me sentään olimme tulleet Sveitsistä Saksan halki ja lautalla Itämeren ylitse Suomeen. Aurinkoa, aurinkoa vain! Mikähän koko Euroopan laajuinen hellerintama tämä nyt oikein oli? No, onneksi se nyt ei ainakaan vielä tuntunut vaikuttavan Morttiin ja täällä oli kuitenkin vähän vielä viileämpää kuin Chalais'ssa. Ehkä ja toivottavasti Chalais'n helteisiin tottunut Mortti piti tätä Hangon hellettä pikkujuttuna. Tiedä vaikka se toimisi jonkinlaisena kilpailuetuna meille.
Oli kiva tulla Suomeen kilpailemaan, kuuntelemaan tuttua kieltä ja näkemään tuttuja asioita. Sitä vain huomasi nyt kaikenlaisia pikkujuttuja, jotka olivat Sveitsissä toisella tavalla, niinkuin nyt vaikka vesihanat, liikennemerkit, luonto ja valo. Sveitsissä pimeys putosi päälle kesäöinäkin eikä se ollut sellaista lempeää hämärää kuin eteläisimmässäkin Suomessa vaan ihan rehellistä pimeyttä. Mutta vaikka maa olikin vanha tuttu kotimaa, kisojen suhteen minun asiat olivat ihan toisella tavalla kuin aiemmin. RG:n hevostenhoitajat ottivat Mortin asiantunteviin käsiinsä eikä minun tarvinnut välttämättä tehdä yhtään mitään. Ilmoitin vain, että tänään haluan hevosen valmiiksi kello se-ja-se tällaisella varustesetillä ja huomenna menen verryttelyyn tiettyyn kellonaikaan ja lähtövuoroni on toiseen kellonaikaan. Itse asiassa hoitajat olivat minua paremmin perillä niistä luokista ja lähtövuoroistakin. He olivat tosiaan ammattilaisia. Tämä johti kahden asian toteamiseen. Ensinnäkin useammalla kuin yhdellä hevosella kisaaminen olisi ihan mahdollista. Toiseksi minulla on niin paljon luppoaikaa, että päätin käydä tervehtimässä Salieria vaikka se samalla tarkoitti sitä, että tapaisin Anssinkin.
Salieri näytti hyvältä. Se oli niin kiiltävässä karvassa, että kyljestä olisi melkein itseään peilannut. Lisäksi minusta näytti, että se oli saanut lihaksiakin lisää, se oli raamikkaampi kuin muistinkaan. Simo oli kuulemma tyytyväinen Anssin ja Salierin edistymiseen. Ruokintaa oli muutettu ja nyt se söi kauratonta väkirehua, joka tuntui sopivan sille paremmin, piti energioita yllä ja suolen toiminnassa. Taputtelin sen mustaa karvaa tyytyväisenä: ei se ollut virhe antaa Salieria vuokralle.
Anssi sen sijaan katseli minua kuin selkäänsä saanut koiranpentu. Se ärsytti. Hemmetti, miehellä oli vaimo ja lapset kotona ja silti vonkui minun perään. Tai no, kai sillä oli joku uusi nainen kierroksessa taas jo minun jälkeeni, kunhan nyt vain esitti surkeaa ja yritti kerätä säälipisteitä. Tai ehkä miehen kunnian päälle kävi se, että se olin ollut minä, joka katkaisi suhteen. Pakkien saaminen voi olla kova paikka joillekin. Tai sitten Anssi oli tosissaan ihastunut minuun, kuten oli väittänyt ja kaipasi nyt ihan oikeasti, mutta sekään ei ollut minun ongelmani. Salierin se sai pitää niin kauan kuin asiat sujuivat hyvin.
Tallialueella kulkiessani moikkailin tuttuja, muutamien kanssa jäin juttelemaankin. Marshallia teki mieli melkein halata, sillä häntä sentään oli kiva nähdä pitkästä aikaa ja kuulla Hopiavuoren uutisia. Ja aivan välttämättä piti käydä tervehtimässä hänen perhettäänkin. Marshallia en kehdannut halata, mutta Anice levitti kätensä heti minut nähdessään. Anice oli niin lämmin persoona ettei kyllä toista! Rupattelimme pitkän aikaa kuulumisia ja minulle selvisi, että Anice ei tällä kertaa kilpaillut, kunhan oli muuten tullut mukaan kisareissulle. Toivotin onnea Grigorille ja Dmitrille ja erityisesti Stanimirille, joka oli tällä kertaa Marshin ratsuna, ei Grigorin.
|
|
|
|
Post by Sonja on Jun 29, 2022 10:22:38 GMT 2
Kultasaari Cup, osa 2 Luokat, verryttelyt ja aikataulut menivät juuri sopivasti niin, että ehdin katsomaan Anssin ja Salierin suorituksen. Se oli todella hyvännäköinen rata! Ihailin aivan erityisesti Salierin joustavaa, rentoa käyntiä ja myös taivutukset soljuivat kauniisti. Kyllä, he ovat tehneet hyvää työtä tässä välissä. Hypähdin miltei ilmaan kun kuuluttaja kertoi pistesaldon: 75 % ja kärkipaikka, toistaiseksi. Anssi tuuletti Salierin selässä ja näytti todella tyytyväiseltä suoritukseensa. Ei ihme, on syytäkin olla tyytyväinen! Olin todella iloinen heidän puolestaan, mutta sitten piti jo mennä valmistautumaan omaan luokkaansa ja ratsastukseensa.
Mortti tuntui vähän löysältä ja minun piti verrytellä se hyvin varovasti, yrittää toisaalta saada se terävöitymään, mutta kuitenkin olla liiaksi väsyttämättä sitä. Olin silti ihan tyytyväinen fiilikseen kun tuli meidän vuoro ratsastaa kisakentälle. Mortti tuntui kuuliaiselta ja jossain määrin energiseltäkin ja varsinkin kentällä se tuntui terävöityvän, mutta se ei härvännyt liiaksi. Ehkä se oli hyvä asia. Muistutin itselleni mieleen vielä sen hengittämisen.
Rata tuntui menevän hyvin. Käyntiosuudet olivat taas niitä heikoimpia, kuten aina, mutta tällä kertaa lisätty käynti tuntui ainakin satulaan tosi hyvältä, siis meille. Väistöt yleisesti ottaen sujuivat jouheasti, toki se olikin odotettua sillä väistöt kuuluivat meidän suoranaisiin bravuuriliikkeisiin. Laukanvaihtosarjakin tuli kauniisti enkä muistanut enää sitä, miten olin joskus pitänyt sarjavaihtoja niin kauhean vaikeina ja suorastaan mahdottomina. Vaihdot joka 4. askeleella oli suorastaan helppo! Kotona treenasimme jo kolmen ja kahdenkin askeleen sarjoja. Mortin kanssa se oli niin helppoa, sillä se tuntui vaihtavan melkein pelkän ajatuksen voimalla.
Olin siis tyytyväinen kun ratsastin radalta ulos. Tulokset kuulutettiin ja saimme 72 % ja risat. Se oli hyvä tulos ja selkeä parannus Hanami Weekin tuloksiin nähden. Lopulta se riitti myös kuudenteen sijaan, viimeinen sijoittunut ja sain vihreän ruusukkeen Mortin suitsiin. Luokka osoittautui todella tiukaksi. Voittaja oli ylivoimainen yli 80 prosentin tuloksellaan mutta muut sijoittuneet olivat muutaman prosentin sisällä toisistaan. Laskeskelin mielessäni että jos se puolipiruetissa tapahtunut poukkoilu olisi jäänyt väliin, olisimme saattaneet parantaa sijan tai ehkä jopa kaksi. Mutta se oli jossittelua ja sinällään täysin turhaa.
|
|
|
|
Post by Sonja on Jul 28, 2022 21:19:02 GMT 2
Ukonilma Tallipihalla vallitsi jonkinasteinen härdelli kun isompi ryhmä ihmisiä ja hevosia valmistautui maastoretkeä varten. Ei se mikään sen kummempi maastoretki ollut, kunhan vain kierrettäisiin reilun parin tunnin kartanolenkki, joka kulki tilusten ympäri. Joku vain oli lätkäissyt tallin ilmoitustaululle lapun, jossa luki, että torstaina klo 18.30 maastoon, kuka lähtee. Lähtijöitä oli aika paljon: koko omistajaporukka, yksityisten omistajia, tallityöntekijöitä, Louis, Daniel... Ja mikä ettei ihmisiä maastoretki illansuussa kiinnostaisikin, sillä säähän oli edelleen erinomainen ja päivän kuumin hetki oli jo ohitse. Lisäksi säässä oli tapahtumassa ainakin hetkellinen käänne, jo yöksi mutta ennen kaikkea huomiseksi ennusteet lupailivat ukkoskuuroja ja rankempaa sadetta. Moni näytti tyytyväiseltä kun asia tuli puheeksi, sillä tämäkin alue oli kärsinyt kuivuudesta tänä kesänä ja sade tekisi hyvää kaikille kasveille ja sadolle.
Vihdoin ja viimein saimme asetuttua jonkinlaiseksi järkeväksi osastoksi, rauhalliset ja sähäkämmät vähän vuorotellen jonoon ettei kukaan kuumakalle saisi ainakaan teoriassa lietsottua suurempaa laumapaniikkia. Mortti lukeutui tässä kohden niihin rauhallisiin, sillä se oli idioottivarma maastopuksutin, joka ei pelännyt mitään eikä koheltanut edes yllytettynä. Minua välillä vähän naurattikin katsella silkosääristä täysiveristäni niiden kaikkien barokkimuhkujen seassa. En tunnistanut kaikkia hevosia vieläkään, koska niitä oli niin paljon ja enpä minä juurikaan viettänyt aikaani päätallissa. Rizin tunnistin tietysti ja se oli saanut tänään selkäänsä Lucianon.
Minä en ollut jutellut Lucianon kanssa koko kesän aikana kovinkaan montaa kertaa, vaikka tämä pyöri talleilla siinä missä muutkin omistajat. Hän ei ollut mikään höpöttäjätyyppi. Hänestä sai helposti todella kylmän ja vaikeasti lähestyttävän vaikutelman, mutta jollain tavoin pidin hänestä silti. Ei minulla ollut ikinä vaikeuksia tulla toimeen hiljaisten ja kylmien ihmisten kanssa, kunhan nämä vain hallitsivat edes alkeelliset käytöstavat. Luciano hallitsi. Ainakin hän oli tässä suhteessa miellyttävämpi tyyppi kuin isoveljensä, josta en vieläkään oikein tiennyt kannattiko hänestä pitää vai ei. Ja niin tietysti juuri Kiaran ratsuineen asettui taakseni jonossa (en tunnistanut hänen ratsuaan, oudon värinen se oli mutta niinhän ne kaikki).
Edessäni ratsasti tallin uusin suomalaisvahvistus, Karla. Olin aluksi luullut häntä ruotsalaiseksi tai oikeastaan suomenruotsalaiseksi, koska olin kuullut hänen puhuvan puhelimeen ruotsia. Niinpä olin puhutellut häntä ruotsiksi, mikä taas johti siihen että hän kuvitteli minun olevan ruotsinkielinen. Puhuimme toisillemme pari viikkoa ruotsia, kunnes jossain vaiheessa minä jäin kiinni ihan selvän suomen puhumisesta. No, nauruahan siitä riitti, ihania nämä kansainväliset tallit. Saatoimme silti edelleen jutella keskenämme ruotsiksi, kun se kerran molemmilta sujui. Niin nytkin.
— Tämäkö oli nyt ruotsia? kysyi Kiaran kun keskustelussa Karlan kanssa tuli tauko. Hän puhui englantia, kuten minulle yleensä, sillä vaikka minä puhuin hyvää saksaa, an sich, tämä sveitsinsaksa oli aika vaikeata minulle ymmärtää. Kiaran tuntui olevan kiinnostunut eri kielistä, sillä hän puhui useampia kieliä, jonkin verran jopa suomea. En tiennyt miten hän sitä oli tullut oppineeksi. — Tämä, myönsin naurahtaen. — Teknisesti ottaen suomenruotsia. — Anteeksi? Eikö Suomessa puhuta suomea?
Suomen kaksikielisyydestä riitti puhetta pitkän matkaa ja Karla sekaantui keskusteluun myös. Sveitsissä kaksikielisyys ei ollut juttu eikä mikään, kun siellä oli peräti neljä virallista kieltä. Ei Kiarankaan ollut yllättynyt siitä varsinaisesti, vaikkei ollut aiemmin tiennytkään tästä mitään. Oli hän toki Hangon kilpailuissa kiinnittänyt huomiota siihen, että kyltit olivat kaksikielisiä ja puhuttiin paljon muutakin kuin suomea, mutta hän oli kuitannut sen vain sillä, että Ruotsi oli naapurimaa ja sieltä oli paljon osallistujia kisoissa ja ehkä siksi heitä haluttiin erityisesti palvella hyvin kääntämällä kyltit ruotsiksikin.
Maastoretkellä oli ihan kivaa, vaikka aluksi olinkin kiristellyt hampaitani Kiaranin takia. Oikeastaan hän oli ihan kohtelias. Rhônen laakson kauniit maisemat viinitarhoineen ja metsineen pyyhkivät pelkällä olemassaolollaan kaikki ikävät ajatukset päästä. Kuivuudesta huolimatta kaikki oli vihreätä ja rehevää. Ja vuoret! Mihin tahansa päänsä käänsikin, vuoria oli kaikkialla, joissain suunnissa lähempänä, joissain kauempana, mutta aina siellä. Pohjanmaan lakeuksilla kasvaneelle ne olivat vielä kahden kuukauden jälkeenkin jotain äärimmäisen eksoottista.
Osaston tunnelma muuttui kertaheitolla leppoisasta ja rennosta hermostuneeksi, kun kuului kaukainen ukkosen kumu. Emme olleet enää kovin kaukana talleilta, joten kiristimme vauhtia, mutta sillä tavalla hillitysti. Moni hevonen jännittyi, kun ratsastajatkin hermostuivat vaikka kukaan ei suoraan tunnustanut ukkosta pelkäävänsä. Minäkään en pelännyt sillä tavalla, mutta en tiennyt, millaisia ukonilmat täällä olivat, tekivätkö kenties vuoret tai jokin muu seikka niistä erilaisia kuin Suomessa. Ja Mortti tietysti vaistosi sen, että minäkin katselin lännen suunnan taivaalle ja yritin tuulesta päätellä jotakin. Tuuli oli kuitenkin tyyntynyt ja ilma muuttunut hautovaksi tai sitten minä vain kuvittelin sen, kun arvelin ukkosen olevan tulossa. Pääsimme talleille asti kunnialla vain parin hiljaisen jylinän saattelemana. Talliin päästyämme kaikki tuntuivat rauhoittuvan, kun olimme turvassa ja katon alla. Jotkut laskivat leikkiäkin siitä miten koko osasto oli muuttunut ryhmäksi kilpakävelijöitä kun hevosia patisteltiin eteenpäin rivakammin vaikka kukaan ei halunnut sitä suoranaisesti myöntää eikä kukaan suurin surminkaan halunnut nostaa edes ravia.
Kun olin saanut Mortin hoidettua yöpuulle ja astuin tallista pihalle, ulkoilma oli muuttunut ihan toisenlaiseksi. Taivas oli peittynyt synkäntummaan pilvimassaan, tuuli pyyhki pahaenteisinä puhureina, ilma oli ahdistavan kosteaa ja painostavaa ja jyrinä kuului nyt kovempana ja se oli miltei jatkuvaa. Välähdyksiä en vielä nähnyt, mutta vedin henkeä ja astelin rivakasti tallilta kohti kartanoa. Olin juuri päässyt pääovelle, kun ensimmäiset raskaat sadepisarat iskeytyivät maahan. Huh, juuri ajoissa, ajattelin ja vedin oven takanani kiinni. Kivikartanon seinät eristivät melko hyvin ukkosenjylyn, sillä se kuului sisälle vain vaimeana. Kun pääsin kolmannen kerroksen huoneeseeni, näin ikkunasta kaatosateen alkaneen ja ensimmäiset salamat, joita seurasi jyrähdys lähes välittömästi. Istahdin ikkunan ääreen katsomaan näytelmää ja Axa painoi päänsä polvelleni ihan kuin se olisi katsellut ulos myös.
|
|
|
|
Post by Sonja on Sept 4, 2022 21:14:19 GMT 2
(Tämä on tapahtunut joskus viime viikolla) Kisavalmisteluja
— Kokoa sitä enemmän. Enemmän vielä. Noin, hyvä ja päästä eteenpäin... Hyvä! Huomasitko eron, miten se kantaa itseään paremmin?
Nyökkäsin satulassa ja toivottavasti Louis huomasi sen. Keskittyminen ei riittänyt nyt siihen, että olisin voinut puhua kesken kaiken. Louis piti meitä kovilla tai ei fyysisesti välttämättä niinkään kovilla, mutta keskittyminen piti olla koko ajan ihan priimaa. Hetkisenkin kun alkoi ajatukset harhailla, Louis spottasi sen ja siitä sai huomautuksen. Mutta kyllä me olimme menneet Mortin kanssa eteenpäin, vaikka emme olleet täällä majoittuneet vielä kovinkaan kauaa, kesän ajan vasta, muutaman kuukauden.
— No niin, se on tältä kerralta tässä. Viimeistele huomenna ja ylihuomenna normaaliin tapaan, niin etteköhän te ole iskussa kisoja varten sitten.
Kiitin Louis'ta ja lähdin vielä jäähdyttelemään Morttia tarhoja kiertävälle ratsastuspolulle. Ilma oli aivan ihana, lämmin, Suomen mittapuulla miltei helteinen, mutta sadekuurot raikastivat ilmaa säännöllisesti ja saivat luonnon viheriöimään kuin keväällä. Ukonilmojakin oli melko usein ja ne olivat rajuudessaan joskus hieman pelottaviakin. Ilmeisesti vuoristo sai jyrähdykset kuulostamaan todella kovilta. Vuoriston syytä saattoi olla sekin, että joskus rintama tai ukkossolu jäi pitkäksi aikaa paikoilleen. Monen tunnin raju ukkosmyrsky oli ikävä.
Taluttelin Morttia tarhojen vierustoja pitkin ja ihailin mennessäni näkymiä. Valkoisia lautatarhoja toinen toisensa perään ja kauempana siintivät suuret laitumet. Tarhat olivat täynnä mitä hienoimpia hevosia ja kaikki oli niin siistiä ja viimeisen päälle huolellisesti hoidettua. Kyllähän minä viihdyin täällä jo ihan pelkästään tämän ympäristön vuoksi.
Tallilla huuhtelin Mortin kun olin saanut sen riisuttua varusteista. Karla tuli kyselemään josko hän voisi hoitaa Mortin, koska se vähän niinkuin kuului hoitajien hommiin täällä. Sanoin hoitavani tällä kertaa sen mieluummin itse, kun ei tässä ollut mihinkään kiire ja puuhasin mielelläni Mortin kanssa. Karla jäi lähistölle kuitenkin toimittamaan vähän sitä sun tätä ja juttelimme siinä kaikenlaista yleistä, enimmäkseen toki tulossa olevista kisoista. Vaikka täällä kaikki paikat olivat kuin nuoltuja normaalistikin, nyt kisojen alla Kiaran, Luciano ja Melina nuohosivat talleja ja pihoja läpi suunnilleen suurennuslasin kanssa tarkistamassa, että varmasti jok'ikinen ruohonkorsikin oli oikein päin. Vierastallit olivat iskussa ja opasteet vieraille paikoillaan. Mitään ei jätetty sattuman varaan. Menin sanomaan Karlalle muutaman sanan siitä, että alkoi itseäkin jo jännittää nämä kisat. |
|
|
|
Post by Sonja on Sept 12, 2022 8:16:05 GMT 2
Jännevamma, osa 1
— Vaikuttaa jännevammalta, sanoi yksi ja toinen, joka kävi tutkimassa Mortin turvonnutta etujalkaa. Mitä useammasta suusta sen kuulin, sen kylmemmäksi muutuin sisältä. Jännevamma! Olihan Mortin vasen etunen oireillut satunnaisesti, muttei se ollut koskaan ollut mitään pitkäaikaista, ei mitään vakavaa siis. Se oli mennyt aina ohi päivässä eikä jäänyt vaivaamaan. Mysteerihän se oli ja olin minä sitä yrittänyt selvittää, mutta ultraamisestakaan ei kukaan ollut tullut hullua hurskaammaksi. Ei siinä mitään vikaa näyttänyt olevan. Tallimestari soitti paikalle jalkavammoihin erikoistuneen eläinlääkärin. Kun näin menninkäistä muistuttavan vanhan ukon nousevan autosta, ajattelin ensin että tuo muinaisjäänne ei kolmijalkaiseksi muuttuneeseen Morttiin kyllä koske. Ihan kuin Louis olisi lukenut ajatukseni, sillä hän sanoi hiljaa englanniksi, että tämä lääkäri oli ihan kansainvälistä huippua nimenomaan jännevammojen tutkimuksessa ja hoidossa. Iästään huolimatta, tai ehkä juuri siksi, papparainen osasi käsitellä hevosia, se oli sentään pakko myöntää heti. En tiedä mitä hän teki, mutta jo ennen kuin oli ehtinyt edes kosketusetäisyydelle, Mortin huomio kiinnittyi häneen. Mortti ei ollut varuillaan, kuten yleensä uuden ihmisen lähestyessä vaan heti korvat höröllään ja ystävällinen, kuin lääkäri olisi vanha tuttu. Lääkäri silitteli vähän aikaa Mortin turpaa ja hyvä ettei Mortti tarjonnut kipeää jalkaansa suoraan syliin. — Täysiverinen? ukko kysyi tai oikeastaan vain totesi. Mistä hän senkin heti tiesi? — Angloarabialainen, vastasin myöntävästi. Lääkäri ei sanonut siihen mitään, nyökkäsi vain ja kumartui tutkimaan jalkaa. Ukko kumartui ketterästi kipeän jalan viereen. Liikkeistä ei olisi arvannut hänen olevan eläkeikäinen. Mortin jalka oli nopeasti tutkittu, taustatietojen selvittämiseen meni vähän enemmän aikaa, kun lääkäri tenttasi minulta kaiken mahdollisen. Hän puhui ranskaa oudolla aksentilla ja Kiaran ja Louis joutuivat välillä minulle tulkkaamaan lääkärin puheita, mutta lopulta saimme kaiken selvitetyksi hänelle. Hiljennyimme kaikki kuuntelemaan tuomiota. — Kyllä se jännevamma taitaa olla. Nyt meidän täytyy saada turvotus laskemaan, jotta voimme ultrata sen. Sitten tiedämme tarkemmin vamman luonteen ja vakavuuden. Näin vakava ontuma ei ole yleensä hyvä merkki, mutta näemme todellisen tilanteen muutaman päivän päästä kun tulen ultraamaan sen. Siihen asti pidämme hevosen karsinalevossa ja kylmäämme ahkerasti. Varaamme myös kengittäjän ultrauspäiväksi, niin tarvittaessa saamme hevoselle heti sairaskengityksen. Lääkäri antoi tarkat ohjeet kylmäyksestä ja lupasi palata kahden päivän päästä ultraamaan Mortin jalan. Sain käteeni käsinkirjoitetun laskun, sen verran vanhan kansan mies oli kyseessä. Mortti sai jalkaansa kylmäkääreen ja minä valahdin karsinan puhtaille puruille istumaan, pois muiden silmistä. En jaksanut nyt enää yhtään muiden vakavia ilmeitä enkä jaksanut ylläpitää rauhallisen hevosenomistajan kulissia vaan olisin halunnut parkua ääneen. Jännevamma! Mortti oli kuulemma riehunut tarhaan päästyään, kompastunut äkillisesti ja heti sen jälkeen alkanut ontua pahasti. Tämän kertoi Karla, joka oli Mortin vienyt aamuruokien jälkeen tarhaan, kuten tavallista, ja hän näki koko tilanteen. Minulle soitettiin heti, mutta jalan kylmäys aloitettiin aivan välittömästi, ennen kuin minä edes ehdin paikalle, vaikkei siihen kauaa mennyt. Kaikki oli siis tehty, mitä tällä hetkellä tehtävissä oli. Minua se ei kuitenkaan lohduttanut. Kun Louis tuli kyselemään karsinan oven ylitse mitä halusin treenata tänään Rizin kanssa valmennustunnilla, sanoin että jätetään se väliin tältä päivältä. En minä pystyisi keskittymään ratsastukseen, kun Mortilla oli jalka kipeänä. |
|
|
|
Post by Sonja on Sept 14, 2022 9:54:26 GMT 2
Jännevamma, osa 2 Eläinlääkäri liikutteli ultraäänilaitteensa lukupäätä, tuijotti samalla näytön ruutua ja mutisi jotakin rauhoittavaa ilmeisesti Mortille. Mortti seisoi rauhallisena kuin patsas. Tällä menninkäisellä oli todellakin jokin taianomainen yhteys hevosiin tai ainakin Morttiin. Jalan turvotus oli laskenut ahkeran kylmäämisen ansiosta. Karsinalepo sen sijaan tympi Morttia. Ja minä olin tietysti huolesta lähes sairaana eikä edes töiden teko saanut mieltä rauhoittumaan.
— Näkyvyys on hyvä, näemme tässä koukistajajänteen hyvin. Vaurio on selvä ja vakava, yli 70 prosenttia. On mahdotonta sanoa aiheuttiko pelkästään se kompastuminen näin ison vamman vai onko siellä alla ollut jokin vanha vaurioituminen. Nyt me kuitenkin etenemme siten että...
Hoitosuunnitelma oli pitkä ja tarkka, ensin karsinalepoa ja sairastarhaa, sitten lyhyitä kävelytyksiä, joita asteittain pidennettäisiin. Ohje oli tarkkuudestaan huolimatta kuulemma vain suuntaa-antava ja siitä tulisi poiketa jos tilanne niin vaati. Varsinaiseksi hoidoksi lääkäri ehdotti kantasoluhoitoa ja mahdollisesti jotakin toista hoitoa tukena enkä minä osannut sanoa siihen sitä enkä tätä. Se oli varmasti ihan hyvä vaihtoehto. Selvää kuitenkin oli, että edessä oli pitkä sairasloma, jopa vuosi eikä lääkäri uskaltanut sanoa, olisiko Mortista enää koskaan rankkaan kisakäyttöön.
Minä en surrut nyt sitä kisauraa ja sen mahdollista loppua. Minun suurin huolenaiheeni oli Mortti itse ja se, miten sen pää kestäisi näin pitkän sairasloman. Se tuntui olevan tyytyväisin valmennus- ja kisakaudella. Lomilla sen käytös muuttui, ei välttämättä huonompaan suuntaan, mutta silti se vaikutti olevan työnarkomaanien sukua. Riittäisikö sille pelkkä harrasteluratsun elämä?
Harrasteluratsusta tuli mieleen Hopiavuori. Pitäisikö palata Mortin kanssa Suomeen toipumaan? Raha-asiat puhuivat sen puolesta, sillä tallipaikka Hopiavuoressa maksoi alle kolmanneksen siitä mitä täällä. Seinäjoella oli hyvä hevosklinikka. Hopiavuoressa oli erinomaiset tilat pitää toipilashevosta vaikka ne eivät näyttävyydessä pärjänneetkään Royal Gardensille. Ja Hopiavuoressa oli vanha tuttu talliperhe. Täällä sellaista ei oikein ollut päässyt muodostumaan ja vähänlaisesti minulla ketään tuttuja oli tallin ulkopuolellakaan. Seinäjoella olisi myös Markus perheineen. Eikä tarvitsisi stressaantua ranskan kielestä kaikissa ihan arkisissakin tilanteissa. Ehkä... ehkä...
|
|
|
|
Post by Sonja on Sept 19, 2022 20:04:53 GMT 2
Jännevamma, osa 3 Mortti hirnui jo kaukaa kun näki minun tulevan suitset olalla kohti pientä toipilastarhaa. Oli taas päivän kävelylenkin aika. Varsinaisesti Mortti ei olisi tarvinnut suitsia, mutta halusin antaa sille jonkinlaisen mielikuvan siitä, että oltiin nyt kuitenkin töitä tekemässä, ei treeniä mutta töitä jalan parantumisen eteen. Toipuminen oli lähtenyt käyntiin melko hyvin, mutta se vaati tosi paljon aikaa ja vaivaa. Oli taluttamista, kylmäämistä, tukisidettä, sairastarhaa, laiduntamista liinassa kaikkien niiden hoitojen päälle mitä lääkäri antoi. Ontuminen oli vähentynyt, mutta arkuutta oli vielä ja kipeä jalka turposi herkästi.
Sen sijaan Mortin pitäminen tyytyväisenä oli todellakin haaste. Muutaman päivän karsinalepo heti loukkaantumisen jälkeen osoitti, että se ei ollut todellakaan ruunan heiniä. Sille tehtiin ulos sairastarha, ei paljon karsinaa isompi, mutta sellainen josta näki ulkoilmaa ja muita hevosia. Se paransi tilannetta vaikkei ollut vieläkään mikään optimiratkaisu Mortin mielestä. Isompaan tarhaan sitä ei uskaltanut päästää, koska se tykkäsi remuta yksikseenkin. Kävin taluttelemassa ruunaa pari kertaa päivässä lyhyitä pätkiä kerrallaan nyt kun siihen oli lääkärin lupa ja aina kun vain ehdin, laitoin sille riimun ja liinan ja lähdin syöttämään sitä laitumelle. Siinä minun päiväni kuluivat: töitä, taluttelua, laiduntamista. Axa oli tyytyväinen runsaasta ulkoilusta, sillä se oli aina laitumella mukana ja yritin puuhastella sen kanssa kaikenlaista pientä samalla kun Mortti laidunsi.
— Mitenkäs Mortin jalka?
Kuulin tuon kysymyksen varmaan kymmenen kertaa päivässä. Aina kun joku tuli tallilla vastaan, kysymys oli sama. Tällä kertaa sen esitti Karla, joka puuhasi yksityistallin puolella. Kerroin tunnollisesti Mortin ja jalan tuoreimmat käänteet, kuten sen että parhaaksi kylmäämistavaksi olin monen yrityksen jälkeen huomannut pintelillä kiinnitetyn jääpalapussin. Ainakin Mortin jalassa sellainen viritys pysyi parhaiten. Karla nyökkäili, se olikin hyvä konsti, vaikka muitakin kyllä oli. Riippui aina vähän hevosesta ja tekijästä.
— Aiotko kuitenkin jatkaa kilpailemista Rizillä?
Se oli yleensä seuraava kysymys. Tallilla oli kiertänyt jo tieto siitä, etten ollut hetkeen ratsastanut Rizillä enkä millään muullakaan. Louis ei ollut lörppö eikä häneltä ollut karannut se tieto, että harkitsin todella vakavasti Suomeen lähtöä. Puistelin Karlallekin päätäni ja sanoin, että tällä hetkellä se oli tauolla ja tulevaisuus iso kysymysmerkki, keskityn nyt Morttiin, sen jalkaan ja siihen, ettei ruunan pää leviä tähän toipilasaikaan. Tuntui jotenkin ikävältä sanoa tutuiksi tulleille ihmisille, että aion lähteä heti kun hevosen jalka kestää kuljetuksen. Olin vähitellen alkanut tutustua tallin porukkaan paremmin eikä edes Kiaran aiheuttanut enää pahaa hammastenkiristelyä. Vaan kun olin saanut päähäni sen ajatuksen kodista, niin kaipasin oikeasti tosi paljon takaisin Seinäjoelle ja Hopiavuoreenkin.
|
|
|
|
Post by Sonja on Sept 24, 2022 19:43:18 GMT 2
(Aikataulussa on otettu "hieman" taiteellisia vapauksia, sillä varmaan realistisesti miettien jännevammaisen hevosen kuljettaminen pitkää matkaa olisi ajankohtaista ja järkevää vasta joskus kuukausien kuluttua jos silloinkaan.)
Jännevamma, osa 4 Oliko siitä oikeasti vasta kolme kuukautta, kun olin järjestellyt näitä Mortin tavaroita sen uuteen kaappiin? Eikö muka sen kauempaa? Kalenteri väitti niin, mutta minusta tuntui että siitä oli jo puoli ikuisuutta. No ei vaan, lyhyeksihän tämä Sveitsin visiitti jäi, mutta jotenkin nyt vain tuntui siltä, että tämä oli nähty. Tältä erää, lisäsin omiin ajatuksiini, sillä eihän koskaan tiennyt mitä tulevaisuus toi tullessaan. En minä vuosi sitten olisi osannut tätäkään ennustaa. Toisaalta se oli ihan kiva juttu, toisaalta se välillä pelotti ja joskus suorastaan vitutti. Varsinkin se otti päähän, että kaikista maailman syistä palata kotiin kohtalon korttipakka arpoi nimenomaan Mortin loukkaantumisen. Oikeasti, ihan mitä muuta tahansa muttei tätä!
Minä en selkeästi ollut edes ainoa, jota vitutti vaan Mortti oli samassa kerhossa. Jalan parantuminen ei ollut ottanut mitään pahoja takapakkeja, mutta ruuna oli keksinyt kaikenlaista epäsuotavaa ajanvietettä pienessä sairastarhassa ja karsinassa aikaa viettäessään. Se potki terveellä etujalalla karsinanovea, joku tallintyöntekijöistä oli saanut sen kiinni jonkinlaisista kutomisliikkeistä. Jalan kannalta oli hyvä, että se ei sitä harrastanut ihan täysimittaisena ainakaan vielä, lähinnä se oli kaulan huojuttelua puolelta toiselle. Mutta silti! Eläinlääkärin luvalla Mortti oli saanut luvan tarhailla suuremmassa tarhassa silläkin riskillä, että se riehuisi, mutta ehkä kipeä jalka muistutti sitä ottamaan rauhallisesti. Vielä ainakaan ei ollut mitään ongelmia tullut ja pidin peukkuja, että se nyt auttaisi noihin pahoihin tallitapoihin. Hyvä tuoda Hopiavuoreen takaisin hevonen, joka kolisteli ovia ja kutoi, kun se oli sieltä ihan tervepäisenä kuitenkin lähtenyt.
Harjasin Mortin huolellisesti ja ihan vain koska ehdin, letitin sen harjan kisatyyliin. Olipahan ainakin nättinä, kun eläinlääkäri tuli tekemään viimeisen tarkastuksen. Jos jalka olisi riittävän hyvässä kunnossa, voisin lähteä Mortin kanssa kohti Suomea ja Hopiavuorta. Jos ei olisi, joutuisin odottamaan sen parantumista vielä.
— Kas tässä näemme sen vaurioituneen jänteen, lääkäri osoitti ultrauslaitteensa näyttöä. — Parantumisen merkkejä alkaa olla jo havaittavissa ja kun pahaa ontumaa ei ole, voisimme olettaa että se on valmis kuljetettavaksi. Katsomme kuitenkin ensin aivan rauhassa ohjeet kuljetukseen ja jatkokuntoutukseen. Tuleeko se tulevaisuudessa kestämään kisakäyttöä, sitä emme vielä tiedä. Nyt on mahdotonta sanoa mitään varmaksi suuntaan tai toiseen.
Huokaisin helpottuneena siitä, että nyt oli seuraavan siirron vuoro, ei tarvinnut enää odottaa. Olin irtisanonut vuokra-asuntoni (vähän harmi, se oli niin kiva!) ja palannut viimeisiksi päiviksi Royal Gardenin ylimmän kerroksen huoneeseen, hankkiutunut eroon niistä huonekaluista, jotka olin ehtinyt asuntooni jo hankkia, sopinut Hopiavuoren Eetun kanssa, että voisin tuoda Mortin takaisin sinne, pakkaillut muitakin tavaroitani, suunnitellut ajoreitin ja huollattanut auton ja trailerin. Kaikki oli siis kunnossa matkaa varten, vaikka lääkärin viimeinen ok puuttui vielä. Nyt sekin tuli ja minun teki mieli taluttaa Mortti suoraan traileriin ja nostaa kytkintä saman tien. Kun lähtisin tällä tavalla nopeasti ja vähän salaa, välttyisin sanomasta talliporukalle hyvästejä. Olin niin huono ihmisten hyvästelyssä! Nyt lähtöaikeistani tiesi vain Louis ja tallinomistajat. Ihan vielä ei kaikki ollut valmista, mutta pian, pian.
|
|
