Luciano Rosenberg ⥽ Kertomuksia tallin ulkopuolelta

Sadetta

Harmaat pilvet peittivät sinisen taivaan lähes kokonaan ja pienet pisarat tipahtelivat kevyinä kohti maata. Maisema oli usvaisen harmaa, horisontti näkyi vain juuri ja juuri haaleana kuvana kaukaisuudessa ja värit tuntuivat lakastuneen harmaan taivaan alla. Metsä näytti synkältä, pellot kylmiltä. Tällainen sää ei houkutellut tallille kuin työntekijöitä ja aitoja hevosihmisiä. Tällainen sää oli harvan mieleen.

Luciano istui huoneensa tummanvihreällä divaanilla, joka on sijoitettu ikkunan eteen, kädessään paksu kirja, joka oli kohta luettu loppuun. Sateen ropistessa metallista ikkunalautaa vasten miehen harmaa katse kääntyi yhtä harmaata maisemaa kohden. Luiseva käsi hapuili avaamaan vanhan ikkunan. Sisään tunkeutui kylmä ja raikas tuulahdus, joka sai miehen hengittämään syvään. Hän nautti. Sateinen ja harmaa keli oli juuri se mistä harmaasilmä piti. Se oli myös hyvä syy jäädä kotiin lukemaan tai kuuntelemaan musiikkia, olemaan rauhassa.
Puheensorina etupihalla kiinnitti Lucianon huomion ja hän jäi tarkkailemaan kartanoa kohti kulkevia ihmisiä. Kiaran käveli ryhdikkäästi kahden muun edellä, puheesta päätellen esitellen kartanoa ja tallia näille. Luultavasti sade oli ajanut heidät sisään.

Ruskeahiuksinen vilkaisi kelloa seinällä, todeten että se on kohta neljä. Kiaran on luultavasti pyytänyt illallisen valmistumaan viideksi, sillä herrat jotka kävelivät hänen perässään vaikuttivat aivan joiltain muilta kuin tallilla kävijöiltä. Ehkä he olivat sijoittajia, yhteistyökumppaneita tai vain jotain Kiaranin kultturiystävistöä. Lucian saisi kyllä kuulla heti kun astuisi veljensä näkökentälle ja siksi harkitsikin tarkkaan jäisikö huoneeseensa nauttimaan sateen hiljaisesta ropinasta ja hyvästä kirjasta, vai ajaisiko nyt jo orastava nälkä miehen alas sosialisoitumaan.
Hetkeksi hän vaipui takaisin kirjansa pariin, syventyen tarinaan, antaen sateen luoda tunnelmaa. Idyllisen tunnelman kuitenkin rikkoi pihaan kaahaava auto, jonka ajajan mies tunnisti katsomatta. Vilkaistuaan vetisen ikkunan läpi hän kuitenkin tunnisti mahonginruskeat hiukset ja maanläheisen vaatetuksen rakkaaksi siskokseen, joka oli pyörinyt ties missä ja palasi kotiin luultavasti syömään ja lähtisi saman tien tallille, ehkä jopa pitkälle maastolenkille. Mutta vain jos kestää pienen sateen, mies ajatteli ja kuuli sateen yltyvän pihalla. Tuhahdus pääsi tuon nenästä kun hän nousi ja laski kirjansa tummanruskealle pähkinäpuiselle pöydälle. Mies käveli pitkin tasaisin askelin ensin peilinsä eteen, suoristi ruskeat housut ja vaalean kauluspaidan ja poistui sitten huoneestaan.

Luciano seisahtui huoneensa ovelle kuullessaan juoksuaskeleet portaissa. Melina kapusi yläkertaan huvittunut ilme kasvoillaan ja hätkähti nähdessään veljensä käytävässä.
“Ah, ruoka on katettu, jotain Kiaranin vieraita on käymässä”, nainen saneli kaarrellessaan tiensä omaan huoneeseensa. Samassa Luciano kuuli ruokakellon kilinän ja päätti vastata sen kutsuun. Tuo askelsi harkitusti alakertaan, kuullen kuinka miesseurue astui juuri ruokailuhuoneeseen. Luciano oli aikeissa liittyä heidän seuraansa, kunnes kuuli miesten juttelevan taidelaseista ja nykytaiteilijoista ja päätti että suuntaa mieluummin syömään omaan rauhaansa lasipuutarhaan.
Mies käveli keittiöön jossa tapasi Imeldan, kartanon kodinhoitajan.
“Luciano, käy pöytään. Kiaranilla on tuttuja käymässä ja katoin sinullekin paikan”, nainen tervehti iloinen hymy huulillaan, puuhaten keittiössä tiskien parissa. Tummahiuksinen mies nyökkäsi tervehdykseksi.
“Vaikuttivat todella karismaattisilta herrasmiehiltä, vaikka puhuvatkin vain kulttuurista ja jostain laseista. Mutta Kiaran vaikuttaa nauttivan heidän seurastaan. Ovat kuulemma tunnettuja nimiä taiteilijoiden parissa”, nainen alkoi selittämään tapansa mukaan.
“Valitan Imelda, mutta ateroisin mieluusti lasipuutarhassa”, Luciano sanoi tasaisella äänellään.
“Ai ulkona? Mutta siellähän sataa ja puutarhaan on pitkä matka”, Nainen ihmetteli ääneen, katsoen miestä päästä varpaisiin, ihan kuin tuo olisi lapsi joka yrittäisi huiputtaa naista.
“Luciano”, tuttu, harmoninen ääni kutsui miestä oviaukolla. Vakavat kasvot kääntyivät katsomaan puhujaa.
“Etkö tulisi meidän kanssa syömään? Esittelen sinulle hyvät ystäväni taidepiireistä saksasta”, Kiaran yritti taivutella veljeään. Lucianoa häiritsi että se onnistui ja ettei voinut sanoa ei veljelleen, varsinkaan vieraiden läsnäollessa.
“Hyvä on”, mies myöntyi ja seurasi pukuun pukeutunutta miestä ruokasaliin. Pöydän ääressä istui kaksi vanhempaa miestä, molemmat siististi pukeutuneita, hiukset sliipattu taakse, kultaiset kellot ranteessa. Toisella oli hyvin erikoisesti kuvioitu pikkutakki, jonka värit vaihtelivat tummanpunaisesta limenvihreään. Toisen miehen asu oli hillitympi, mutta hänen pitkät viiksensä, jotka oli taivutettu kiekuraksi, paljasti hänet taideihmiseksi.
Molemmat nousivat seisomaan, puhuen ääneen kuinka mukava oli tavata ja kuinka paljon he olivat Lucianosta kuulleet. Mies itse kätteli molempia käytöstapojen mukaan, esittäytyen ja lopulta istuutuen paikoilleen.
Koko ruokailun ajan miehet puhuivat välillä taiteesta, välillä hienoista ja kalliista autoista ja välillä baareista. Mihinkään ei Lucianolla ollut juuri sanomista joten hän sai syödä lähes rauhassa, välillä nyökäten vastaukseksi.

Kun mies oli itse valmis, hän nousi ja kiitti illallisseurasta ja poistui astioidensa kanssa keittiöön. Imeldan työaika päättyi viideltä, mutta luultavasti Kiaranin pyynnöstä hän jatkoi vielä puoli tuntia, ottaen reippaasti tiskit vastaan Lucianolta.
Kävellessään takaisin yläkertaan hänen puhelimensa soi. Näytöllä luki puhelun saapuvan SIM 2 -korttiin, eli hänen työnumeroonsa, joka tarkoitti soittajan tahtovan tietää tallista, hevosista, tunneista, valmennuksista tai vaelluksista. Mies vastasi kännykkään virallisesti, suunnaten automaattisesti kirjastossa sijaitsevaan toimistoonsa. Hän vastaili soittajan kysymyksiin ja otti tuon vaellusvarauksen vastaan, kirjaten tuon tiedot heidän järjestelmäänsä. Puhelu loppui ja mies kirjoitti loput varauskalenterin vaatimista tiedoista.

Sade tuntui vain yltyvän ulkona, eikä enää ollut merkkiäkään sinisestä taivaasta. Pilvet synkkenivät entisestään ja näyttivät siltä että olisi voinut ukkostaa.
Luciano seisoi kirjaston suurien ikkunoiden edessä, katsellen kartanon puutarhaa. Kukat saivat ainakin tarpeeksi vettä, hän mietti tyytyväisenä, tajuten samalla että sateen tuoma viileys alkoi tuntumaan myös sisällä. Hän suuntasi huoneeseensa ja veti vaalean kauluspaidan päälle tummanvihreän neuleen, nostaen kauluksen siististi neuleen päälle.
Loppuilta oli vapaa, eikä miehellä ollut tallilla tai kartanolla velvollisuuksia. Huomenna hän oli menossa ratsastamaan Kiaranin kanssa, mutta tänään hänen ei tehnyt mieli keskustella taiteesta ja kulttuurista veljensä karismaattisten ystävien kanssa. Sateisessa säässä oli jotain runollista, joka oli liian haurasta tuhlata turhaan sosiaalisuuteen.
Luciano kävi tekemässä itselleen haudutettua teetä, haki kirjan ja tupakat huoneensa pöydältä ja laittoi sen tarjottimelle kupin ja lasisen teepannun viereen. Tarjottimen päälle laitettiin kupu joka suojasi sateelta. Mies puki pitkän tumman takkinsa ja nosti mustan sateenvarjon käsivarrelleen.
“Mihin olet menossa?” Kiaran kysäisi keittiön ovella karmiin nojaten.
“Lasipuutarhaan, juomaan teetä ja lukemaan”, harmaasilmä vastasi varmana.
“Hmm, nauttimaan sateesta?” Veljensä varmisti, tietävä virne kasvoillaan. Hän tiesi että Luciano nautti sateesta ja kun hänen ei tehnyt mieli olla ihmisten parissa, hän ei silloin ollut.
Luciano nyökkäsi ja Kiaran vastasi keinuvalla nyökkäyksellä takaisin.
“Ajattelin että olisit voinut liittyä seuraamme baarin puolelle, mutta kerron herroille että sinulla on muuta”, mies sanoi tietäen varsin hyvin että veljensä kieltäytyisi kutsusta kuitenkin, “mutta kutsu on avoinna jos muutat mielesi”.
Luciano otti tarjottimen käsilleen ja suuntasi jo saliin jotta pääsisi ulos.
“Kiitos, mutta menen nauttimaan kirjastani”, harmaasilmä totesi.
“Odota, avaan oven”, Kiaran harppoi veljensä edelle ja avasi tuolle oven terassille. Luciano nyökkäsi kiitokseksi ja asteli varmana sateen viilentämään puutarhaan. Hän avasi sateenvarjon ja käveli puutarhan läpi lasipuutarhaan.

Sade ropisi kirkkaana lasia vasten. Mies jätti sateenvarjon kuivumaan lähelle ovea ja vei tarjottimen puutarhan keskellä sijaitsevalle terassialueelle jossa kauniisti koristellut valkoiset huonekalut odottivat puutarhasta nauttijoita. Metallinen tarjotin särisi lasista pöytää vasten. Mies laski takkinsa toiselle tuolille ja istuutui itse toiselle. Hän laski tarjottimen kuvun syrjään ja kaatoi itselleen kupillisen lämmintä, hyvin haudutettua teetä ja avasi kirjan pitkin luisevin sormin. Teen tuoksu yhdistettynä raikkaaseen sateeseen sekä puutarhan monien kukkien aromaan sai miehen rennoksi ja tuntemaan itsensä täysin eristäytyneeksi muista. Sellainen oli täydellinen sadepäivä.