|
|
Post by Sonja on Jun 16, 2022 20:02:03 GMT 2
Sonjan päiväkirja, se kaikki mikä ei tapahdu tallilla. ( Vanhasta päiväkirjasta löytyy vanhempia tekstejä Hopiavuoren ajoilta. Nämä tarinat päivittynevät sinne ainakin jossain vaiheessa myös ja sinne saattaa tulla jotain omia juttuja joskus, joita en täällä syystä tai toisesta halua/kehtaa julkaista.) |
|
|
|
Post by Sonja on Jun 16, 2022 20:49:38 GMT 2
(15.6. tapahtunutta, saapumista seuraavana päivänä, Sonja on ainakin nyt ekoiksi päiviksi majoittunut kartanon 3. kerrokseen, jos sopii)
Ruususen unta
Pulpahdin unesta hereille ja tiesin olevani väsynyt ennen kuin sain edes silmäni auki. Kun tajunta ja muisti alkoivat palailla, muistin syynkin ryytyneeseen oloon. Olihan takana monen päivän reissu, pitkät ajomatkat ja kaikki muu, jännitys, stressi, pelot, toiveet, vastuut, riskit, mitä jos tämä oli virhe, mitä jos jokin meni pieleen, mitä jos en tarkistanutkaan kaikkea, mitä jos mitä jos mitä jos. Ja sitten kaikki olikin mennyt ihan hyvin. Olimme täällä Sveitsissä nyt, minä, Mortti ja Axa. Kaikki oli toistaiseksi kunnossa. Ruumis siihen reagoi ensimmäisenä, muistin illalla kaatuneeni sänkyyn rättiväsyneenä puolipukeissani ja nukahtaneeni varmaan jo ennen kuin pää osui tyynyyn.
Venyttelin makeasti ja Axa havahtui lattialta omalta pediltään. Se tuli heti tervehtimään ja vinkui siihen malliin että nyt piti päästä ulos. Tietenkin, sehän oli pidättänyt ties miten kauan vaikka olin kyllä pissattanut sen illalla viimeiseksi. Vilkaisin kännykkääni. Kello oli vähän yli kahdeksan, joten olin nukkunut liki kymmenen tuntia. — Juu, mennään pisulle, molemmat, lässytin koiralle.
Sitten muistin ettei se täällä käynytkään ihan niin simppelisti. Ei, ensin piti löytää jokin aamutakki tai sellainen, että pääsin itse vessaan, kun sinne piti mennä käytävän kautta ja potentiaalisesti joku voisi nähdä. Ei voi ihan alusvaatteisillaan mennä. Sitten piti löytää jostain jotkin vaatteet, joissa kehtaa lähteä ulos oikein kartanon pääoven kautta. Eiliset eivät käyneet, koska ne olivat rytyssä lattialla. Aamutakki löytyi onneksi talon puolesta ja jotkin säälliset vaatteet matkalaukusta. Sitten lähdimme Axan kanssa puolijuoksua kaksi kerrosta alas ja ovesta ulos. Voi tyttöparka, se kyykistyi heti ensimmäisen pensaan kohdalle. Toivottavasti nämä ruusupensaat eivät ota nokkiinsa ylimääräisestä lannoituksesta...
Ulkona oli lämmintä ja aurinkoista. Minun piti toisella kädellä varjostaa silmiäni että näin mitään. Ja sitten minun piti huokaista ihan vain ihastuksesta. Kylläpä oli kaunista! Linnut liversivät puistikoissa, lähellä oleva lampi kimalteli auringonpaisteessa, ruusupensaissa näkyi jo ensimmäisiä kukkia ja minun teki mieli mennä haistelemaan niitä.
|
|
|
|
Post by Sonja on Jun 21, 2022 22:57:48 GMT 2
Puhelu äidille Tuttu naama ilmestyi monitoriin, pikselöityi vähän ja palasi suhteellisen hyvänä näkyviin. — No hei, näkyy ja kuuluu? — Joo, hyvin kuuluu. Niin ja näkyykin tietysti. Oletko sinä ruskettunut? äiti kommentoi heti ensimmäiseksi.
— Ehkä se vähäsen on tarttunut väriä pintaan. Täällä on nimittäin ihan tosi lämmintä. — No onhan se etelä-Eurooppaa, ainakin melkein. Mitenkäs siellä Sveitsissä on muuten alkanut sujua? — Hyvin nyt ainakin toistaiseksi, vastasin ja olin ihan rehellinen. — Kaikki asiat on suunnilleen kondiksessa tähän mennessä ja silleen asettunut uomiinsa. Mortilla varsinkin on hyvät oltavat, täällä on tosi hienot tallit ja kaikki ihan viimeisen päälle. — Se on kiva kuulla, kun Mortin takia sinne alunperinkin lähdit. Mitenkäs työt? — Nehän sujuu siinä missä Orionistakin käsin. Kun netti pelaa, niin ei siinä muuta oikeastaan tarvitakaan.
Keskustelu polveili aiheesta toiseen. Kertoilin kaikenlaista, mihin olin jo täällä Sveitsissä törmännyt, äiti kertoi omista kuulumisistaan ja siitä, miten yksi hänen oppilaistaan oli voittanut juuri kansainvälisen laulukilpailun. Se oli iso juttu niissä piireissä. Äiti myös valmistautui konsertoimaan Melbournessa heinäkuussa. Sekin oli iso juttu, koska hän nykyään enää harvakseltaan esiintyi itse vaikka kysyntää olisi. Nuorien oopperalaulajien opettaminen vei lähes kaiken hänen aikansa. Syksyllä hän tulisi Itävaltaan, tuomariksi eräisiin laulukilpailuihin ja suunnittelimme tapaavamme silloin. En osannut sanoa olisinko silloin vielä Sveitsissä, mutten pitänyt sitä mahdottomana ajatuksena. Ja sama sen väliä, pääsisihän Suomestakin lentämään keski-Eurooppaan. En ollut tavannut äitiä taas pariin vuoteen ja vaikka melkein viikottain soittelimmekin toisillemme, niin ei se ollut sama asia.
Se mitä äiti tuntui välttelevän kaikin keinoin oli Harrista puhuminen. Olin siitä oikeastaan vain kiitollinen, sillä en minäkään halunnut puhua siitä. Asia oli liian arka vielä. Olin blokannut Harrin FB:ssä niin ettei hänen päivityksensä tulleet fiidiini, mutta sain itseni silloin tällöin kiinni siitä, että selasin hänen profiiliaan ja päivityksiä ihan omaehtoisesti. Se oli vähän kuin rupien repiminen, turhaa ja kivuliasta, mutta jostain käsittämättömästä syystä ei vain voinut olla tekemättäkään. Joskus mietin, että teinkö elämäni pahimman virheen. Harrihan oli niin hyvä, niin täydellinen miesystävä ja sitten minä ensin petin häntä ja sitten jätin, koska en kestänyt enää yksinäisyyttä ja omatuntokin kalvoi. Ehkä tämä Sveitsiin lähteminen oli kuitenkin hyvä asia, koska täällä oli helpompi olla miettimättä koko asiaa ja toisaalta kaikki ei aina muistuttanut Harrista, niinkuin kotona. Harri tykkäsi istua tässä, Harri käytti tuota veistä, Harrin pyyhe roikkui aina tuossa, Harrin saunakalja oli aina tuolla hyllyllä jääkaapissa ja lukemattomia muita pikkuasioita, jotka huomasin vasta kun passitin Harrin mäkeen elämästäni. Täällä ei ollut mitään sellaista. |
|
|
|
Post by Sonja on Jul 2, 2022 0:01:22 GMT 2
Vanhat haamut
Taputin kuuliaisesti kun päivän ensimmäisen esteluokan palkintojenjako oli ohitse ja ratsukot poistuivat radalta. Harmi ettei Ulriikka pärjännyt. Kaksi pudotusta tiputti hänet ja Vourtsan aivan luokan häntäpäähän, mutta ilman niitä pudotuksiakaan hän ei olisi saamallaan ajalla sijoittunut. Selasin käsiohjelmasta näkyviin seuraavan luokan lähtölistan. Siinä kilpailisi Marsh Barnumillaan ja aioin pitää heille peukkuja. Ja kyllähän se heidän ratansa hyvin menikin, mutta harmillisesti kolmanneksi viimeinen este putosi ja siitä tuli kalliit virhepisteet. Voi harmin paikka! Ilman sitä hän olisi ollut sijoittuneiden joukossa, laskeskelin kun luokan tulokset olivat selvillä. Marshallin kisat päätyivät tältä erää sitten tähän, korkeammissa luokissa ratsastaisivat Kozloveista vielä Vladimir ja Dmitri.
Kun seuraavassa luokassa ei tarvinnut jännittää keidenkään niin kovin tuttujen takia, ehdin katsella vähän aikaa muuallekin. Niinpä huomasin pitkän, tumman miehen yleisön joukossa, ei niin kovin kaukana minusta. Vladimir, se toinen Vladimir, Ostrokovinsky. Hän oli kaiketi pitänyt minua silmällä jo jonkin aikaa, sillä miksi muuten hän sattui vilkaisemaan juuri minun suuntaani. Vova nyökkäsi kun huomasi minun tuijottavan. Voi pahus. Nyökkäsin kuitenkin takaisin, en nyt varsinaisesti halunnut epäkohteliaskaan olla. Ja niin hän lähti luovimaan minua kohti. Voi todellakin pahus.
— Hei Sonja, kiva nähdä sinut täällä, Vova sanoi ja kuulosti siltä kuin tarkoittaisi sitä todella. Ehkä tarkoittikin, pirustako minä näiden miesten aivoituksia ymmärsin. — Hei vain, vastasin enkä sanonut mitään siitä että kiva nähdä, koska en ollut varma siitä asiasta. Kyllähän minulla vähän oli morkkis siitä, miten olin hoitanut tämän jutun.
Onneksi Vova jutteli kevyesti kaikenlaista, hän kertoi olleensa eilen katsomassa jo kisoja ja nähneensä minun ratsastuksen. Onnittelipa vielä sijoituksesta ja kehaisi Morttia miten oli hienon näköinen ratsu. Suupieleni vetäytyivät aivan vastustamattomasti itsetyytyväiseen hymyyn, en minä sille mitään voinut että niin kävi aina kun Morttia kehuttiin. Tiesinhän minä, että ne kehut olivat totta, Morttihan oli oikeasti tosi komea kaveri. Aloin hieman rentoutua tilanteessa enkä ollut ihan niin suojaukset pystyssä kuin aluksi. Ehkä Vova halusi vain vaihtaa muutaman sanan ja tiesinhän minä sen, että hän hallitsi kohteliaan small talkin. Hänen kanssaan oli aina ollut helppo puhua niitä näitä, sanomatta oikeastaan mitään mutta kuitenkin niin että tilanteesta jäi miellyttävä fiilis.
Kunnes sitten Vova paukautti sen: — Mitä Harrille kuuluu?
Äänestä kuuli että oikeastaan hän ei olisi halunnut kysyä sitä, muttei osannut olla kysymättäkään. Mitähän minun nyt tähän pitäisi sitten sanoa? — En varsinaisesti tiedä, päätin sanoa totuuden.
Vova käänsi katseensa takaisin minuun kun oli kysymystä esittäessään vilkuillut sivulle niin kuin olisi vähän häpeillyt sitä. Ilmeessä oli kysymys, joten kiirehdin täsmentämään ennen kuin hän ehti erikseen kysyä: — Me ei olla enää yhdessä, päätettiin niin. Tästä kaukosuhteesta ei vain tullut oikein mitään.
— Pahoittelut, Vova sanoi automaattisesti. Nyökkäsin ja hymähdin kiitokseksi enkä kommentoinut asiaa sen enempää. — Mites sinä nyt sitten... Vova ei oikein osannut päättää kysymystä, ei oikein tiennyt mitä halusi tietää ja miten se pitäisi muotoilla.
— No, mähän asun tällä hetkellä Sveitsissä nyt sitten. — Sveitsissä?
Jos Vovan ilmeestä olisi sillä hetkellä saanut valokuvan, siinä olisi varmasti tullut hyvää meemi-ainesta, sen verran pöllähtäneeltä hän näytti. — Niin, mä lähdin sinne valmentautumaan nyt ainakin kesäksi. En ole vielä päättänyt että milloin tulen takaisin, voi olla että ollaan Mortin kanssa siellä pidempäänkin. — Ahaa, vai niin.
Juuri paljon sen enempää Vova ei osannut sanoa. Hän vaikutti paitsi yllättyneeltä, myös hieman pettyneeltä. Arvasinhan minä sen toki, kuitenkin jonkinlaiset hatarat toiveet minun suhteeni olivat tietenkin heränneet kun kuuli minun olevan sinkku, mutta ne tulivat sitten tehokkaasti ammutuksi alas. Sori vain Vladimir-kulta, mutta minun oli pakko sanoa se heti, ettet ehtisi herätellä yhtään enempää haaveita. Ei tämä minustakaan hyvältä tuntunut vaikken ymmärrä miksi Vovalla oli vielä väliä.
— Anteeksi että mä sen näin töksäytin, mutta se nyt vaan oli pakko sanoa, sanoin hiljaa ja katsoin Vovaa silmiin. Kyllä hän ymmärtäisi, ymmärtäisihän?
Hänen kasvoilleen nousi surumielinen hymy. — Olet ihan oikeassa. Kiitos siitä. Vietä kiva kesä Sveitsissä, se on kaunis maa, hän sanoi yhtälailla hiljaa ja puristi hellästi kättäni.
Minun oli pakko katsoa maahan etten olisi paljastanut silmiini kihonneita kyyneliä. Mikä sinua vaivaa, Sonja, mikä?! Vanha kesäkissa ja sinä tällä tavalla vetistelet sen perään? Ei niissä roikuta tällä tavalla kiinni. |
|
|
|
Post by Sonja on Jul 14, 2022 21:09:57 GMT 2
Päätöksiä, päätöksiä
En voinut uskoa, että heinäkuu oli jo puolivälissä. En minä lähde ollenkaan siihen kelkkaan, että väittäisin kesän olevan ohitse, sillä eihän se ole, mutta... silti. Elokuu häämötti parin viikon päässä eikä minulla ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä sitten tekisin. Tai no, vaihtoehtoja oli kaksi: jäisin vielä tänne tai lähtisin takaisin Suomeen.
Ei ainakaan takaisin Suomeen, ei nyt, ei vielä. Mortin kanssa olimme päässeet hyvään alkuun valmentautumisessa ja ties vaikka tosiaan alkaisin vuokrata jotakin RG:n hevosista. Ajatus kieltämättä oli alkanut kutkutella. Ja muutenkin, olin vasta ihan alussa Sveitsiin tutustumisessa. Tunsin jo jonkin verran Sierreä ja Sionia, mutta Lausannessa olin käynyt vain pari kertaa ja Genevessä kerran. Zürich ja Bern olivat näkemättä vielä enkä ollut ehtinyt käydä Italiassa tai Ranskassakaan. Mont Blanc pitäisi ainakin nähdä ja Chamonix, ehkä myös Grenoble ja Lyon ja kun sinne suuntaan lähti, niin samalla vaivalla menisi vaikka Nizzaan asti ja Marseilleen ja Montpellieriin. Nyt kuitenkin kuivuus korvensi eteläistä Ranskaa eikä sinne ollut ehkä järkeä mennä. Helleaalto tuntui täällä Chalais'ssakin kuivuutena, mutta lämpötilat olivat suhteellisen maltilliset. Minun kannattaisi odottaa eteläisen Ranskan leutoa, täyteläistä syksyä. Ja täällä Rhônen laaksossakin oli vielä paljon nähtävää, paljon vaelluspolkuja, köysiratoja ja vuorenhuippuja. Ei täältä voinut vielä lähteä mihinkään.
Hyvä, ei vielä mihinkään, se on nyt päätetty sitten. Kävelin huoneen poikki ikkunan ääreen katselemaan kartanon puutarhaa. Tämä kartano oli kyllä hieno paikka ja huoneenikin oli ihan viihtyisä, mutta tunsin silti olevani häiriöksi, ulkopuolinen ja vieras. Isäntäväki ei kyllä koskaan antanut ymmärtää tällaista ja itsehän he olivat huoneen minulle vuokranneet "niin pitkäksi aikaa kuin sen halusin". Vika oli minussa eikä se mikään yllätys ollut. En ollut sosiaalinen vaan halusin oman rauhan. Nyt sitä rauhaa ei ollut kuin täällä omassa huoneessani ja se ei riittänyt. Heti ovesta ulos astuessani olin sosiaalisessa ympäristössä. Ja nytkin joku käveli tuolla puutarhassa. Ei sillä että siitä mitään häiriötä olisi enkä minäkään häntä häirinnyt, mutta se ei ollut jutun pointti lainkaan.
Päätös kaksi: minun pitäisi hankkia oma asunto. Mielellään se saisi toki olla jossain lähellä, mutta kuitenkin oma. Se oli sitten asia erikseen, että mistä semmoisen löytyi ja millaisia oli ylipäänsä tarjolla. Hymyilin silti itsekseni. Se epämääräinen "en tiiä" -olo oli nyt pois ja se hymyilytti. Nyt ainakin tiesin sen, että Sveitsi tulisi olemaan kotipaikkani vähän pidemmän aikaa.
|
|
|
|
Post by Sonja on Jul 19, 2022 20:27:11 GMT 2
Asuntomarkkinat
Selasin jälleen kerran vuokra-asuntosivuja ja kiroilin hiljaa itsekseni. Pieni paikka, pienet markkinat eikä sopivaa tai oikeastaan mitään järjellistä oikein tahtonut löytyä. Olkoonkin että olin etsinyt vasta muutaman viikon sitä uutta asuntoa, niin silti suussa maistui tahmea toivottomuuden maku. Tuli mieleen, että olisiko se Suomeen palaaminen siltikään maailman kauhein asia, jos siellä odotti maailman kaunein oma koti. En yleensä ollut luovuttajatyyppiä, mutta välillä kyseenalaistin itseäni, kuten nyt.
Liian pieni ja liian kaukana, listasin mielessäni ja klikkasin asuntoilmoituksen pois. Tuota olin käynyt katsomassa, huonossa kunnossa, joten ei. Tuo oli lääkäriklinikan toimitila, ei asunto. Tämä taas oli ihan liian iso ja ihan liian kallis, olkoonkin että uima-allas-kuva toki houkutteli. Ja tällä oli väärä sijainti. Ja tuossa keikkui vielä sekin asunto, jota vuokrasi vanhempi leskirouva. Asunto, ison omakotitalon erillinen siipi oli kyllä sopivankokoinen ja hyvässä kunnossa ja Axakin olisi tervetullut. Piha-alueella kukoistivat punaiset gladiolukset, kellanoranssit ruusut, valko-violetit harjaneilikat ja vihreät havu- ja lehtipensaat. Mutta se vuokraemäntä oli vähintäänkin... hirmuinen. Hän oli vaatimalla vaatinut minut luokseen teelle sen jälkeen kun oli esitellyt vuokrattavaa asuntoa. Teekupin ääressä hän oli tentannut minulta aivan kaikkea epäolennaista, kuten että oliko minulla lapsia ja miksei ollut ja kauhistunut kun sanoin, etten koskaan ollut halunnut lapsia. Tai että mahdoinko olla katolilainen ja oliko minulla miesystäviä, kun oli saanut ensin kuulla minun olevan leski. Yritin vastailla mahdollisimman diplomaattisesti ja epämääräisesti, mutta se oli vieraalla kielellä niin kovin vaikeaa. Lopulta lähdin melkein väkisin ja ajattelin hiljaa mielessäni, että ennemmin veneen alle kuin tuon kerberoksen vuokralaiseksi.
Olin kysellyt tallilla kaikilta ohjeita, neuvoja ja mielipiteitä. Yksi sanoi ettei tälle-ja-tuolle alueelle kannattanut mennä, toisen mielestä siellä oli fiksuja asuntoja ja sopuisa hintataso. Kolmannen mielestä kannatti oikeastaan panna oma halutaan vuokrata -ilmoitus, mutta minulle ei selvinnyt oikein että minne, nettiinkö ja minne sinne vai lehteen vai kenties jopa kauppojen ilmoitustauluille? Neljännen mielestä kannatti vältellä rinnealueita, koska lumivyöryjä piti pelätä, ei sillä että niitä täällä alemmilla rinteillä kuitenkaan olisi ollut kymmeniin vuosiin, mutta kenties heti ensi talvena voisi. Niin että neuvoja sateli kyllä, mutta ei niistä hirveästi apua ollut noin kokonaisuutena.
Klikkasin jälleen uuden asuntovälityssivun auki ja tein tutuksi tulleen haun: Chalais ja kaikki 10 kilometrin säteellä. Vaikka siinäkin piti olla tarkkana, sillä jotkin korkeammalla vuoristossa olevat kohteet olivat kartalla periaatteessa hyvinkin lähellä, mutta tietä pitkin matka saattoi olla paljon, paljon enemmän kuin kuvittelisi. Vuoristo, se sen tekee. Olin jo puoliksi tympääntynyt selatessani tuloslistaa, ei, ei, ei, pieni, ruma, ikävä. Ja voi, etteivät ne edes saa kunnon valokuvia tänne sivuille! Pohjapiirroksista, edes summittaisista saa vain haaveilla. Miten nämä asuntomarkkinat voivat edes toimia näin?
Katos, mikä tuo on? Onpas aika kivan näköinen, huomasin ajattelevani kun klikkasin jälleen yhden uuden vaatimattoman näköisen ilmoituksen auki. Olin menettänyt jo luvun siitä, missä olin menossa. Googlen kautta ei suoraan löytynyt kaikkea, varsinkaan rakennuttajien sivustoja tai mitä lienevät vuokrafirmoja ovatkaan. Niistä löytyi vihjeitä ja vaivihkaisia nettiosoitteita aina jostain vähän syrjemmästä. Huomasin ärtyväni siitäkin, etteivät osanneet tai vaivautuneet tekemään kai minkäänlaista hakukoneoptimointia tai sitten minä vain en osannut hakea ranskaksi oikeilla hakusanoilla.
Mutta se asunto, kylläpä näytti lupaavalta. Ainakin jostain ikkunasta nätti maisema vihreän viinitarhan ylitse jylhille vuorenrinteille. Neliöitä mukavasti ja huoneita kolme, juuri optimi minulle, olohuone, makuuhuone ja työhuone. Omakotitalo, ei kerrostaloasunto, ei huono. Pihaakin oli kai vähän, näytti ainakin siltä. Ja oikein siistin näköinenkin oli, varsinkin kylpyhuone. Tummanharmaata kivipintaa kylppärissä, valkoista kiveä olohuoneessa ja kauttaaltaan vaaleanharmaa keittiö, ei paha. Sitä pohjapiirrosta ei taaskaan ollut, mutta lisäsin silti lisäsin ilmoituksen selaimen suosikkeihin ja otin puhelinnumeron ylös. Ärhentelin itsekseni sitäkin, että asioita ei voi hoitaa sähköpostitse täällä näemmä yhtään, ainoa yhteystieto on puhelinnumero ja minua totta puhuakseni aina vähän jännitti se soittaminen. Sähköposti olisi niin paljon helpompi, mutta ei auta.
|
|
|
|
Post by Sonja on Jul 31, 2022 14:20:43 GMT 2
Imureita, kattiloita ja sisustussuunnitelmia
Seisoin uuden kotini pihalla kädet lanteilla ja tyytyväisenä vaihteen vuoksi kaikkeen. Se oli siinä. Vuokranantaja oli juuri lyönyt autonoven kiinni ja kaartanut pois pihasta, joten tämä oli nyt minun. All mine. My precious. Kävelin ulko-ovelle, loksautin lukon auki vastikään saamallani avaimella, riisuin kengät eteiseen ja tein ensimmäisen kierroksen talossa ihan yksikseni.
Oli se hieno.
Olin kurkkuani myöten täynnä hirsihuviloita, puuseiniä ja lämpimänkeltaista värimaailmaa lattiasta kattoon. En tiedä mikä siinä niin vastusti, mutta minä en pitänyt puunvärisestä sisustuksesta. Jokin yksittäinen puunvärinen huonekalu saattoi mennä, mutta että koko talo seiniä, ovia ja pahimmassa tapauksessa lattioita myöten puuta, niin yyyyh. Se oli minusta tunkkaista ja ahdistavaa ja mieleen nousi aina vanha, hapertunut kesämökki. Ikävä vain että ainakin tämän vuokra-asuntokierroksen otannan perusteella puuta suosittiin näillä seuduilla tosi paljon. Mutta sitten oli löytynyt tämä, aivan vastikään valmistunut talo, jota oikein markkinoitiinkin modernina luksuksena. Ja sitä se todella oli. Vaaleat seinät, lattiassa harmaa kivilaatta, keittiökalusteet mustat, pinnat harmaansävyistä kiveä. Portaikossakin oli lasikaide, joka oli kuulemma jotakin todella erikoista ja ainutlaatuista, sillä vuokranantaja hehkutti sitä niin. En viitsinyt sanoa että Suomen-kodissani oli myös lasikaide eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Niin ja vuokranantajakin oli järkevältä kuulostava alan firma, ei mikään yksityinen kahvimummo.
Tein pienen ilonpyörähdyksen olohuoneessa, jonka katto kohosi monen metrin korkeuteen. Tätäkin vuokranantaja oli esitellyt ilmeisen ylpeänä. Skandinaavista designia kuulemma tämmöinen. No kyllähän näitä nyt ainakin Suomessa oli, mutta mielestäni tämä toimi myös täällä Sveitsissä, ainakin silloin kun korkeista ikkunoista näkyivät huikaisevat vuoret. Keittiössä availin muutamia tyhjiä laatikoita ihan vain siitä ilosta, että ne liikkuivat kevyesti ja äänettömästi ja huokuivat vielä sitä tuoreen kalusteen tuoksua. Mikään ei nitkuttanut, kitissyt tai vastustellut. Ja jos jokin ei toimisikaan niin kuin piti tai hajosi tai repsotti, minun piti ottaa yhteyttä vuokraisäntään niin panisivat rakennuttajan korjaamaan sen heti.
Yläkerran huoneet olivat tyhjät ja kaikuisat. Kaikkialla huokui avaruus, vaaleus ja tuoreus. Olisi tietyllä tapaa sääli tuhota se puhdas vaikutelma huonekaluilla, mutta ne nyt olivat toki välttämättömyys. Huonekalujen ajatteleminen sai minut mietteliääksi, sillä minun pitäisi hankkia aivan kaikki. Eihän minulla ollut mukanani mitään, tietenkään. Koko asunnon kalustus olisi ihan hirveän iso työ! Sänky, vuodevaatteet, lakanat. Astiat, kattilat, mausteet. Pyykkikone, imuri, pesuaineet. Sohva, tuolit, terassinpöytä. Ja kaikki muu. Minulla oli toki jo muutamia suunnitelmia takataskussa, kuten eräs premium-kalusteita myyvä ja sisustussuunnitelmia tekevä toimisto joen toisella puolella Sierressä. Ajattelin lähteä sinne nyt heti, vaikka minua kyllä hirvitti puhua tällaisista asioista ranskaksi. Olkoonkin että ranskankielentaitoni oli parantunut tässä kesän mittaan ihan huomattavasti, niin sisustussuunnitelman tekeminen ranskaksi kuulosti juuri siltä, että minulta loppuu sanat ja ymmärrys kauan ennen kuin saan selvitettyä mitä haluan.
|
|
|
|
Post by Sonja on Aug 20, 2022 0:09:41 GMT 2
Se kuuluisa "joku"
Pysähdyin tarkastelemaan karttaa ja päättelin, että olimme nyt vaellusreitin kauimmaisessa pisteessä. Nyt pitäisimme siis kunnon tauon Axan kanssa. Katselin itselleni sopivan kiventöppyrän, jolle istahtaa lepuuttamaan jalkoja ja syömään eväitä. Kaivoin repusta vettä meille molemmille (Axa sai kupin, minä join pullonsuusta) ja sitten vähän välipalaa paikkaamaan vuoriston ikuisen ylämäen kuluttamia energiavarastoja. Mont Noble oli nyt valloitettu. Eihän se nyt ollut kuin 2600 metriä merenpinnasta ja rapiat, mutta hienot maisemat sieltä oli ympäristöön. En yritä edes kuvailla niitä, sillä minulla ei ole sanoja niille maisemille eikä tunteille, joita siellä seisominen herättää. Olisipa joku, jonka kanssa jakaa nämä maisemat! Valitettavasti Axa ei ollut niistä ihan niin kiinnostunut kuin minä ja valokuviin ei saanut tallennettua kuin murto-osan. Ei sillä, että olisin edes mikään kovin kummoinen valokuvaaja, kännykällä vain räpsin menemään. Nappasin pari valokuvaa tästä meidän omatekoiselta taukopaikalta. Olisipa tosiaan joku.
Olisin minä tarvinnut sitä kuuluisaa jotakuta vähän muuhunkin. Joskus piti melkein purra itseään käteen, etten tarttuisi puhelimeen lähettääkseni viestiä Harrille — tai mikä vielä pahempaa — Anssille. Sellaiseen en todellakaan voisi alentua, mutta kun minusta tuntui siltä, että ei ollut ketään muitakaan. Minä halusin hehkuttaa, minä tarvitsin tukea tai ylipäänsä jonkun, jota kiinnostaisi minun asiani ja joka ymmärtäisi hevosista jotakin. Sillä olihan se nyt mahtava juttu, että lähdin Rizin kanssa kisakentille ja heti Prix St Georgesiin. Ja Rizi oli mahtava hevonen ja hevosten ja ratsastuksen suhteen kaikki tuntui olevan tosi mahtavasti juuri nyt tällä hetkellä. Siihen vain tarvittiin toinen hevosihminen ymmärtämään asia ja sen takia tässä ensimmäisenä tuli mieleen Anssi ja Harri. Mutta kun kummallekin olin antanut pakit, niin että sain olla nyt ihan yksikseni.
Äiti ja kaverit olivat tietysti aina viestinklikkauksen päässä, mutta heistä kukaan ei ymmärtänyt hevosista mitään, paitsi Helena vähän. Tallilla ymmärrettiin kyllä hevosten päälle, mutta siellä minulla ei ollut ainakaan vielä muita kuin vain semmoisia moikkaustuttuja. Heille ei purettu omaa iloaan tai epävarmuuksiaan. Jossain interissä tai GP:ssä kilpailevat eivät varmaan edes ymmärtäisi mitä niin ihmeellistä jossain Prix St Georgessa edes oli, vaikka se minulle oli niin iso asia. Ja tallityöntekijät sitten, sieltä tuskin liikenisi suurempia sympatioita, jos menisin oikein erikseen riemuitsemaan siitä että itsellä oli hyvä hevonen tallissa täysihoidossa, kakkosratsuna tallin oma jalostusori (rahaa minä Rizin vuokrauksesta toki maksoin) ja valmennustunteja oli useampi viikossa eivätkä nekään mitään ilmaisia olleet.
Pitäisikö alkaa deittailla, ihan silleen vähäsen? No todellakaan ei. Viimeksi kun sama ajatus nousi mieleen, tuloksena Harri solahti elämääni. Ei hänessä mitään vikaa ollut sinänsä, mutta kun siinä lopulta kävi niin kuin kävi eli huonosti, niin ei houkuttanut toistaa samaa kuviota. Lisäksi olin vannonut pysytteleväni erossa koko miessukupuolesta ainakin sen aikaa kun olin täällä reissussa. Kaukosuhteista ei saanut kuin sydänsuruja ja korkeintaan mahanpuruja siihen päälle. Ja ketä täälläkin deittailisi? Tallilla nyt ei ainakaan ollut ketään ja niistä pysyttelisin joka tapauksessa erossa. Kuormasta ei syödä. Pari puolivillaista tutustumisyritystä oli tullut vastaan tai ainakin minä tulkitsin ne niin, tiedä sitten jos olivat vain laskeneet leikkiä tai olleet kohteliaita tai ehkä minä ymmärsin kokonaan väärin, kun ranskantaitoni ei ollut mitenkään erinomainen. Olin joka tapauksessa ohittanut ne tilanteet täydellisesti, olivat nyt mitä hyvänsä.
Kun pääsimme Axan kanssa takaisin autolle, en ollut keksinyt yhtään ratkaisua ongelmaani. Tai jos olinkin, niin ne kaikki olivat huonoja vaihtoehtoja jo heti lähtöönsä. Kun illalla Kimmo kyseli mahdollisuutta tulla käymään Sveitsissä, hihkuin riemusta ja ilmoitin sen käyvän paremmin kuin hyvin. Tarjosin uutta vuodesohvaani testikäyttöön ja käskin ottaa nopeimman äkkilähdön mitä saa, vaikka Geneveen tai Berniin tai hätätapauksessa vaikka Torinoon tai Zurichiin. Kyllä minä olisin vastassa.
|
|
|
|
Post by Sonja on Sept 14, 2022 14:51:42 GMT 2
(Sonja mainittu! Oli pakko tarttua tuohon Koolin päiväkirjaan ja kirjoittaa siitä tämmöinen pieni välipala. Panin Karlan suuhun omia sanojani, toivottavasti edes osa osuu vähän sinne päin, vaikeata kun ei silleen tunne hahmoa kovin hyvin.)
Jotakin kimaltavaa
Minua jotenkin huvitti nähdä pieni suomenhevosori keskellä sveitsiläistä alppimaisemaa. — No mikä se tämä on? kysyin Karlalta, joka hymyillen talutti oria tarhaa kohti. — Kooli. Eli viralliselta nimeltä Koolari. Tää on piekkariori, tullut just Wäckeliniltä tänne. Olisi tarkoitus alkaa koulia sitä ratsuksi tai siis pohjatyöt on aloitettu jo, mutta niitä pitäisi jatkaa.
Uskaltauduin rapsuttamaan vähän veikeän näköistä pikkuoria samalla kun Karla kertoi sen historiasta. Kuulemma ravuriksi oli alunperin kaavailtu, mutta se homma ei oikein kulkenut. Nyt kokeiltaisiin, miten se toimi ratsuna. Että minä rakastin näitä suomenhevosia! Että kun yksi laji ei toimi, niin sitten koulutetaan toiseen. Noin vain ravurista ratsuksi! No, tiesinhän minä, ettei se nyt "noin vain" sujunut vaan oli pitkä prosessi, mutta mahdollista joka tapauksessa.
— Kuule, mun pitäisikin sulta kysyä yhtä asiaa, aloitti Karla kun palasi tallille ilman Koolia. — Ajattelin että sä varmaan tietäisit että saako täältä jostain ratsastusvarusteita? Siis kypärää, housuja, saappaita, semmoista... Kun tarvitsisin eikä minulla oikein mitään ole enkä ole ihan varma edes siitä mikä mun koko on, niin pitäisi päästä kokeilemaan. Että verkkokaupat ei ole oikein ratkaisu, vaikka saisihan niillekin palauttaa tietysti... Mutta olisi kiva päästä kokeilemaan ensin. — Jaa, mietin vähän aikaa. — Ihan lähellä ei ole kyllä mitään. No, Hermès olisi Crans sur Sierressä, mutta ei siellä oikein mitään varsinaista käyttövaatetta ole. Ja jos onkin niin ovat aika kalliita.
— Joo ei, ei Hermèsiä, parahti Karla. — Villeneuvessa olisi sitten parikin liikettä, mutta sinne ajaa tunnin verran suuntaansa. Mullakin olisi itse asiassa asiaa sinne, että jos haluat niin voitais mennä samalla autolla. Vaikka pääseehän sinne junallakin. — Autoilu kuulostaa hyvältä, kun jos sieltä pitää ostaa saapasta ja kypärää ja parit housut ja mitä kaikkea nyt löytyy, niin sitä tavaraa on aika paljon raahattavaksi junassa. Ja eikös siinä pidä vaihtaakin junaa ainakin kerran. Niin että jos vain huolit kyytiin, niin tulen tosi mielelläni! — No sehän sopii, jos katsottaisiin vaikka tuossa viikonloppuna tai miten olet vapaalla...
— Kato miten ihanan väriset! Eikun ääh, nämä on lasten mallia. Ilmankos olivat niin halvatkin.
— Joo, aikuisten on täällä. Ei ole kyllä kauhean värikästä tämä valikoima. Tämmöistä perus-arkikampetta. — No, niillä se on mentävä. Jospas mä kokeilen näitä tummansinisiä vaikka...
Nostin esittelytelineestä kypärän näytille. — Tässä olisi vähän bling-blingiä niiden tylsien ratsastushousujen piristykseksi, naurahdin. — Ai kauhea! Onko nää ihan oikeasti Swarovskia? — Niin ainakin väittävät. — Ehkä mä selviän vähän vähemmälläkin kimalluksella. — Mä tuossa kesällä katselin niitä kouluratsastuksen MM-kisoja, niin siellä näki muutamilla ratsastajilla tän tyyppisiä kypäriä, missä oli just jotakin kimaltavaa. — Ai jaa, eikös kouluratsastajat yleensä ole hyvin... noh, perinteikkäitä asuvalinnoissaan? Kuulostaa meinaan melko eksoottiselta valinnalta. — No kyllä suurin osa olikin ilman sen kummempia koristeluita, juurikin niitä perinteisiä mustaa mustalla.
Kuten yleensä, minäkin löysin kaupasta kaikenlaista sellaista, mitä en ollut tullut ostamaan. Oikeastaan ainoa rivi sinänsä olemattomalla ostoslistallani oli uusi, järkevä kuoritakki, kun edellisen olin onnistunut repimään viime keväänä. Mutta ainahan sitä tarvitsee uusia sukkia ja hanskoja ja kaikenlaisia paitoja ja satulasaippuankin. Niin että lopulta kun Karlan kanssa suuntasimme kassoja kohti, molemmilla oli sylin täydeltä ostoksia. — Onneksi sun autossa on iso takakontti, tuumasi Karla kun raahasimme nätisti kasseihin pakattua tavarapaljoutta ovista ulos.
|
|
