Kiaran Rosenberg ⥽ Kiireisen miehen ajatuksia

Hän, joka kaipaa sieluja

Puutarha oli kauttaaltaan lumen peitossa ja vuoriston jääkylmä viima pakkasi lunta isoiksi kasoiksi puutarhan ympärille. Kartanon isoihin ikkunoihin muodostuneet huurrekukat olivat kuin luonnon omia lasimaalauksia ja samalla nämä korostivat ikkunalla koristava hopeaköynnöksiä. Päivä oli todella kaunis ja aavemaisen hiljainen. Yhtä hiljaisesti ja komeudessaan Kiaran istui puutarhan lasiverannalla, pienen pyöreän pöydän äärellä, odottaen vieraiden saapumista. Päällä punainen neule, jonka alla pilkotti kauluspaita sekä jalassa vaaleat farkut. Hän oli joulutunnelmissa valmiina hienoon illalliseen, mutta ajatukset eivät olleet yhtä kirkkaat ja hulppeat. Miehellä oli toisessa kädessä kuumaa kahvia ja toisessa uutislehti, joka kertoi Norjanmeren villihevoslaumasta. “Ei niitä pitänyt olla enää”, Kiaran ajatteli puoliääneen ottaen siemauksen kuumasta kahvista. Kulmat kurtussa hän luki juttua ja katseli kuvituskuvaa. Mies luuli, että Hankalan linnan tapaus oli selvitetty.

Mieleen tulivat viime joulun jälkeiset tunnelmat, kun hän kävi ensimmäistä kertaa linnalla. Tyhjyyttään ammottava linna seisoi ryhdikkäästi pienen mäen päällä ja hevoset olivat sidottu pilttuutalliin odottamaan hakijoita. Ei selityksiä tai sanoja, vain kellertävään paperiin oli kirjoitettu huonolla käsialalla tai oudolla kielellä ostajan nimi. Kuka tahansa olisi voinut hakea hevoset ja väittää kauppoja omakseen. “Minne he katosivat”, Kiaran puhui itsekseen ja jatkoi lehtijuttujen tutkimista. Kukaan ei ollut sinä päivänä ottamassa ostajia vastaan, vaan linnalle piti löytää itse muutaman tienviitan avustuksella.
Kiaran veti syvään henkeä nähdessään Noxin kartanon pihassa Yasminin kanssa. Ori oli yksi niistä upeista aarteista, kenet Kiaran kävi nappaamassa kartanolle ensimmäisten matkaajien joukossa. Myöhemmin muutama hevonen tuotiin Norjan satamaan valmiiksi, sillä liikkuminen oli ollut vaarallista saarella. Tietenkin, tuntemattomasta syystä.

Suurena salaisuutena mies oli varjellut, että hevosten lisäksi linnan salaisuudet kummittelevat miehen unissa. Tiedä moneen painajaiseen mies oli herännyt hiestä märkänä tai havahtunut lattialta unihalvauksen kourissa, kun unettomat sielut huusivat apua ja vetivät häntä kohti tuntematonta mustaa aukkoa. Siksi hän salaa söi unilääkkeitä ja päivisin nautti kahvia piristävien kera, että pystyisi jotenkin edustamaan kartanoa kilpailuissa ja haastatteluissa.
“Ainiin, se haastattelu”, Kiaran lausui ääneen ja hörppäsi kahvin loppuun. Hän muisti sopineensa Ahlershofin innokkaiden haastattelijoiden kanssa tapaamisen kartanolla. Pitäisi sekin hoitaa loppuun ja mieluusti vielä tämän vuoden puolella.

Kiaran keskittyi artikkelin lukemiseen, ettei huomannut siskonsa saapuvan lasiverannalle. Melina hetken katsoi miehen lukuhetkeä ennen kuin istui miehen seuraan.
“Mitä hän täällä huokailee?”, Melina uteli miehen kurjaa ja keskittynyttä ilmettä. Kiaran ei kehdannut heti myöntää miettivänsä yhä linnan kohtaloa ja vaipuneensa hetkeksi aivan muihin maailmoihin kuin kartanon asioihin. Lehdet kirjoittivat saaren kohtaloksi tulivuorenpurkauksen ja siitä seurasi paksu usva, mutta miehelle selitys oli liian järkevä. Saaren asukkaat tuskin katoaisivat tuhkana ilmaan ja hevosia tuskin evakuoidaan salamamyynnin välityksellä, jos hätä olisi todella suuri. Ihmiset selkeästi pakenivat jotain suurta.

Kiaran silti sisimmässään uskoi, että kyse oli jostain suuremmasta. Sellaisesta tahosta tai voimasta, joita emme pystyisi ikinä ymmärtämään tai selittämään. Se kuulostaa jopa hieman skeptikkona aivan hullulta teorialta hänen mielessä.
“Suunnittelen matkaa Latvian ja tulevaa Norjan matkaa”, Kiaran lopulta sanoi ja Melina katsoi lehtiartikkelia tuomitsevasti.
“Vieläkö mietit tapahtumia?”, Melina kysyi kulmia kohottaen ja antoi hymyn hyytyä. Kiaran käänsi katseen ulos ja sitten takaisin naiseen, jolla oli totinen ilme kasvoilla.
“Valitettavasti. Kaikki asiat eivät vain täsmää”, Kiaran vastasi ja taittoi lehden kauniisti sivuun. Melina punnitsi sanojaan ja Kiaran istui ryhdikkäästi jääkylmällä tuolilla.
“Kiaran. Tiedät, että kyseessä oli tulivuorenpurkaus”, Melina sanoi rauhallisesti ja lohduttavasti. Saarella oli käynyt paljon ammattitaitoista väkeä tutkimassa maastoa ja ilmastoa, ja tuloksena oli joka kerta tulivuorenpurkaus.
“Miten selität, ettei sieltä löydy laavan laavaa tai mitään muuta vulgaarista materiaalia kuin usva ja hieno satunnainen tuhka kasa siellä täällä”, Kiaran hieman hiiltyi.
“Vulkaaninen tuhka ja pilvi peitti koko saaren. Ehkä magma on ehtinyt mennä mereen ja jäätyä siellä. Ollaanhan jäämerellä”, Melina tuhahti ja upotti terävän katseen mieheen.
“Mitä jos se ei ollutkaan tulivuori?”, Kiaran kyseenalaisti ja sai itsensä kuulostamaan hullulta.
“Mitä se sitten olisi?”, Melina sanoi totisesti, kun Kiaranin foliohattu alkoi olla liian syvästi päässä. Kiaranin kasvot valahtivat valkoiseksi.
“Niin mitä muuta voisi olla”, mies tuhahti ääneen ja siirsi katseen takaisin kartanon pihaan. Lohikäärmeen hyökkäys vai velhojen tai kansojen välinen sota. Kuulostaisi liian sadulta tai game of thronesilta, mutta ei olisi huhujen perusteella mahdotonta. Oli totta, että saaren eteläosissa oli vulkaanista toimintaa ja saari sijaitsee kahden mannerlaatan päällä, mutta miten ainoat jäljet rajusta tulivuorenpurkauksesta oli tuhka ja paksu usva. Kaikki kasvillisuus oli säilynyt ja luonnon eläimet olivat elossa. Tapahtumalla ei ollut globaalia vaikutusta ilmastonmuutokseen ja niin järeästä purkauksesta olisi seurannut jo jonkin sortin tsunami, minkä Islanti ja Norja olisi huomannut. Kammottava ajatus.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Melina huokaisi kovaan ääneen ja nousi ylös pöydän ääreltä.
“Kiaran. Huomaan, että olet väsynyt. Olet ahkeroinut ja kisannut todella paljon koko vuoden aikana. Pitäisikö sinun nyt levätä hallimestaruuksien jälkeen ennen Latvian matkaa”, Melina sanoi silmät kiiluen. Hän oli huolissaan veljensä kunnosta, sillä jonain päivänä mies menettää järkensä. Hetkessä miehen harmaa katse kirkastui. Latvia. Siellä olisi Iivari ja hän voisi haastatella häntä millainen kuningas oli ollut viimeisinä päivinä. Iivari oli sanojensa mukaan nähnyt kruununperillisen muutamaan otteeseen.
Kiaran oikaisi ryhtiä ja loi tekopyhimmän hymyn kasvoilleen.
“Hyvä on. Jos se tuo lohtua tähän harmaaseen päivään”, Kiaran tokaisi pirteästi.
“Hyvä. Muista, kuudelta on tärkeä illallinen. Ole ajoissa”, Melina painotti sanojaan ja Kiaran ymmärsi, että silloin ei tarvitse jauhaa tämän päivän spekulaatioita.
“Tunnet minut. En ikinä myöhästy”, Kiaran hymyili ja kaivoi puhelimen taskusta.

Puhelimella mies alkoi etsiä yhteystietoja ja laittoi Reuben Murphy nimiselle miehelle viestiä. Reuben oli viime turnajaisissa ilmaissut kiinnostuksen lähteä miehen mukaan tutkimaan autiota saarta, kun puheeksi oli tullut Hankalan linnan kasvatit ja myyntihevoset. Saisiko he yhdessä vastauksia linnan varsinaisista tapahtumista ja mikäli paikalla olisi vielä hevosia, saataisiin ne turvaan ennen seuraavaa mystistä luonnonkatastrofia tai että ne käydään lopettamassa. Saatuaan myöntävän vastauksen Reubenilta, Kiaran nojasi rennosti kylmään penkkiin ja pohti tulevaa Latvian sekä Norjan matkaa. No, pyydettiin ottamaan rauhallisemmin ennen kisoja, minkä takia Kiaranilla olisi hyvin aikaa suunnitella matkaa ja pohtia miten kysyä Iivarilta kohteliaasti linnan tapahtumia. Kaatuiko yhteistyö vai katosiko linna kuin maan nielemänä.