Silasin kirja

Silas ei ollut erityisen innoissaan siitä, että saavuin talliin heti aamuruokien jakamisen jälkeen. Ori oli jo ehtinyt tottua siihen, että hoidin aina ensin mielelläni Iriksen pois alta ja päättäisin päiväni ylivilkkaan Silaksen seurassa. Lähipäivinä ulkolämpötila oli kuitenkin kohonnut tuskaisen kuumaksi keskipäivään mennessä, eikä Silaksella ollut tarpeeksi aivotoimintaa ymmärtämään siihen, että se pääsisi töihin vasta illan saapuessa. Olisipa oma elämä yhtä yksinkertaista. Aikaiseen tallireissuunhan ei tietenkään vaikuttanut se, että äidin kone oli laskeutumassa tunnin päästä. Säälin lähinnä Leonia, joka joutui lähtemään häntä vastaan lentokentälle, mutta säälin myös itseäni, kun jouduin saapumaan Gardensiin julkisen liikenteen voimin. Annoin Silaksen viimeistellä aamiaisensa kerätessäni sen varusteita kasaan.

Selkeästi Silaksen yksi aivosolu oli kuitenkin linjoilla varustuksen ajan. Harjailin oria kiireettömästi, vilkuillen sen sään yli käytävillä ravaavia ihmisiä. Kerran joku oli lähestymässä Silaksen karsinaa, aikeissaan varmasti sen ulosvienti aamupäiväksi, mutta onnistuin vahingossa säikäyttämään naisen ollessani hevosen toisella puolella (piilossa) selvittämässä sen häntää. Nainen hypähti taaksepäin, tuntui tuijottavan minua suoraan sieluun, naurahti kiusallisesti, pyysi anteeksi ja perääntyi. En muista ottaneeni häneen minkäänlaista kontaktia. Silas hörähti pettyneenä, kun ei saanut ylimääräisiä rapsutuksia. Satulointi sujui yhtä sujuvasti kuin aina ennenkin ja kiitin jälleen salaa sitä, kuinka äidille oli ollut tärkeää, että kaikki hänen tilallaan asuvat oriit olivat aina hyväkäytöksisiä. Samaa ei voisi kaikista tammoista tosin sanoa – Iris mukaan lukien.

Aikaistuneen päivärutiinimme ansiosta olin aina ensimmäinen ratsastusvalmiudessa. Silas tuntui jokseenkin levottomalta ja jouduin kaivamaan aivojen syvimmistä loukoista, milloin ori olisi viimeksi päässyt purkamaan energiaansa hyppäämiseen. Tässä helteessä se ei silti ollut varteenotettava vaihtoehto kaikeksi harmikseni. Laskin vielä viimeisen rukouksen hypätessäni orin selkään.

Alkukäyntien ja verryttelyjen jälkeen toivoin, että olisin pyytänyt Leonin sittenkin avukseni. Kuumuus paahtoi jo aamusta mustien vaatteideni läpi ja aamulla päälle vetämäni nahkatakki toimi lähestulkoon uunina ylävartalolleni ja vaikka riisuin jo toisenkin turhan kerroksen, aivoni olivat ehtineet keittymään sen verran, että Silas alkoi käymään hermoilleni. Ori viskoi päätään levottomasti ja hetkellisesti kaduin koko olemassaoloani. Rantauduin Silaksen selästä vielä kertaalleen kaivamaan takkini taskusta kuulokkeet ja puhelimen, jos saisin J.B. Brévalin avulla ajatukseni kasaan.

Sellokonsertosta oli sen verran hyötyä, että tallipihalla kulkevien ihmisten katseet eivät tuntuneet enää niin painavilta. Tiesin kerääväni katseita puoleemme entistä enemmän, kun kirosin sekoavaa hevostani minuutin välein. Silas käyttäytyi kuin sitä ei olisi viikkoon ratsastettu ja kaikesta tekemästäni työstä huolimatta se tuntui erityisen raskaalta henkisesti. Laukkapiruettien työstäminen olisi kuulunut päivän ohjelmaan ja olisin tehnyt niitä mielelläni, mutta loppujen lopuksi parhaaksi ratkaisuksi lyödä hanskat tiskiin ja löysätä kukkahattua. Tukalaa ilmaa helpotti satunnainen hento tuuli, joka viilensi sen verran, että pystyin melkein ajattelemaan selkeästi. Jossain välissä Bréval vaihtui Daniel Auberiin ja hengitin muutaman kerran syvään, ennen kuin pyysin Silasta nostamaan laukan. Annoin oriille enemmän ohjaa ja kevensin istuntaani, jotta ori pääsisi venyttämään askeltaan entisestään. Fiksuna poikana Silas otti tilaisuudestaan kaiken irti ja kiersi kenttää täplikäs tukka hulmuten minkä jaloistaan vain pääsi. Kehuin sitä aina tilaisuuden tullen ja hetken päästä ori rauhoitti omaa vauhtiaan itsenäisesti eikä sillä kiehunut yli, vaikka olinkin jo siihen varautunut.

Pienen spurtin jälkeen siirsin Silasin raviin ja löysäsin ohjaa vielä entisestään ja Silas venytti kaulaansa ja tuntui rentoutuvan silminnähden. Silmäkulmastani näin, että kentän reunalle oli ajautunut jokin kaksikko seuraamaan menoamme, mutten jaksanut siirtää katsettani heihin yhtään sen tarkemmin. Ehkäpä kaksikko jakaisi salaisuutensa tallissa myöhemmin – ’se omituinen gootti hymyili ratsastaessaan!!’. Silas siirtyi käyntiin yllättävän pienin avuin innokkuudestaan huolimatta ja pörisi äänekkäästi hengitellessään. Ehkä joku päivä jaksaisin pakottaa Leonin pitämään meille kunnollisen valmennuksen, tai ehkä joskus uskaltaisin pyytää Kiaranilta, olisiko hänellä meille hieman vapaata aikaa. Ehkä. Katsahdin uudelleen katsojakaksikon suuntaan ja tunnistin heidän jaloissaan istuvan koiran ja sydämeni pysähtyi hetkellisesti ja säpsähdin niin, että Silas nosti päänsä kentän pohjasta. Sasha heilutti häntäänsä innokkaasti, kun vihdoin huomasin valkoisen Salukin Leonin ja äitini välissä. Leonin ilme oli selkeästi jännittynyt ja mies katsoi pois, kun porasin katseeni hänen takaraivoonsa asti. Äiti nosti leukansa tervehdyksen merkkinä, ja lihasmuistista nyökkäsin hänelle takaisin.

Tiesin heidän nähneen ja tulkinneen ratsastuksestani sen verran, että olisin jo lopettamassa. Silas oli hionnut jo jonkin verran ja lämpötilan vain noustessa olisi hevoselle ollut julmaa esittää, että olisimme vielä jatkamassa. Äiti pujahti kentän portista läpi ja kuulin Leonin kuiskaavan hänen peräänsä kiireisesti jotain, joka etäisesti kuulosti kuin hän olisi sanonut: ”Elizabeth, sinuna en menisi sinne”. Olisipa äidillä minkäännäköistä tilannetajua koskaan.

”Ajattelitko missään vaiheessa soittaa ja kertoa, että olette menneet kihloihin?” Äiti aloitti sulavasti. Sentään hänellä ei ollut kommentoitavaa ratsastukseni suhteen.

”Kaiken lisäksi, en ole ostanut Silasia sinulle pilattavaksi, se on korkean tason kilpahevonen, eikä mikään – ”

”Kiva nähdä sinuakin,” sain pakotettua ulos, vaikka ääni tuli ulos väristen ja pidättelin valmiiksi itkua. Silas kurotti päätään äidin käsiä kohti ja tunsin oloni petetyksi, vaikken voi eläintä syyttää ystävällisyydestä. Silti toivoin, että ori olisi aivastanut äidin päälle tai vähintään vain keskittänyt huomionsa muualle. Äidin katse ei värähtänytkään ja hän jatkoi saarnaansa Silasin ja Iriksen ”pilaamisesta”. Leon ei uskaltanut tulla kentän puolelle ja kirosin hänet mielessäni.

Äiti vaati päästä tutustumaan RG:n tiloihin ja Leon ehdotti, että he aloittaisivat kierroksensa päätallista, jos työntekijöitä ei haitannut. Äiti ei kuitenkaan edes katsonut Leonin suuntaan, vaan tuijotti minua mustilla silmillään kertaakaan räpäyttämättä. Tunsin oloni jälleen teiniksi, joka jäi kiinni äidin sääntöjen rikkomisesta, ja ojensin mitään sanomatta Silasin ohjat Leonille, joka otti ne vastaan epäröimättä sekuntiakaan. Sashan hihnan hän jätti jalkoihini ja koira käänteli päätään hämmentyneenä ja se kiersi jalkojani levottomasti. Kurotin silittämään sen päätä, mutta vedin käteni takaisin huomatessani, miten paljon tärisin. Käännyin hakemaan kentän reunalle heittämät vaatteeni, jotka olivat hiekan peitossa ja vedin syvään henkeä, ennen kuin käännyin takaisin.

”Miksi kuulin ystävältäsi Cosmolta kihlajaisistanne? Mikset voinut itse kertoa?” Äiti jatkoi. Koska toivoin, että unohtaisit joku päivä olemassaoloni ja antaisit minun olla, eikä meidän tarvitsisi kutsua sinua enää ikinä luoksemme?

”En tiedä,” kuiskasin. Olin jäätynyt paikalleni äidin eteen. Vaikka hän oli minua vain muutaman sentin pidempi, tuntui hän paljon suuremmalta edessäni. Siirsin katseeni kentän pohjaan. Leon oli muutama kuukausi aiemmin paimentanut minut Iriksen karsinaan valmennuksemme jälkeen ja olin hikisenä ja väsyneenä vain nojannut seinään ja pyöräyttänyt silmiäni. Mitä ikinä olin silloin kuvitellut Leonin ehdottavan ei muistu enää mieleeni. Jatkuvasti silti mietin, kuinka verenpaineeni oli noussut pilviin ja olin kadottanut kaikenlaisen aktiivisen elämisen, kun mies oli polvistunut juuri siivotun karsinan pohjalle, Iris uteliaasti oven puolelta meitä tuijottaen. Nyt ohut hopeasormus tuntui polttavan reiän hanskaani.


Ennen kuin äiti pääsi takaisin ääneen, suuntasin kohti yksityistallia. Kiersin talliin hieman pidemmän reitin kautta, jotta äiti näkisi enemmän Gardensia yleisesti. Mutisin jotain kiireisestä päivärutiinista, jotta hän ei vaatisi päästä päätalliin ja muihin rakennuksiin. Rukoilin, ettei matkallamme tulisi ketään vastaan. Yksityistalli oli onnekseni tyhjä ihmisistä ja hevosista, joten äiti lähti omalle tutkimusmatkalleen ja minä jäin seisomaan keskelle käytävää, katse edelleen maahan käännettynä. En ollut jaksanut vetää hiostavaa, suorastaan märkää kypärää päästäni ja aamulla sotkuiselle nutturalle vetämäni hiukset olivat karanneet, ja roikkuivat nyt olkani yli ja jäivät kiinni tahmealle iholle. Kuulin, kuinka Leon jutteli Silasille jännittyneesti ja kuulin, kun hän lähti viemään oria ulos. Kuulin myös, kuinka Silas huusi pihalla tarhanaapureilleen onnellisesti. Seisoin paikallani täysin liikkumatta, kunnes Leon ja äiti kävelivät takaisin sisälle samaan aikaan.

”Vien ensin äitisi hotellille, jos haluat liikuttaa Iriksen tässä välissä,” Leon ehdotti, mutta pudistin päätäni. Äiti ehti ääneen ensin.

”On aivan liian kuuma ratsastaa, varsinkin kun Iris on herkempi,” hän ärähti Leonille, joka tuijotti minua kuin odottaen, että sanoisin jotain äidilleni vastaan. Luulin hänen tietävän paremmin.

”Niin on. Mennään,” kuiskasin. Sentään äiti ei tulisi yöpymään kanssamme.