Iriksen kirja

Vaikkei samalla aikavyöhykkeellä liikkumisessa pitäisi kärsiä jet lagista, oloni oli silti sanoin kuvaamattoman kammottava. Leon oli aikoja sitten lähtenyt koiramme kanssa työpaikalleen ja omalla kohdallanikin paluu arkeen olisi vihdoin ajankohtainen. Viimeiset viikot Belgiassa ratsuttajan roolissa aiheuttivat valitettavasti olon, että omia hevosia tekisi lähinnä mieli välttää vielä viikonkin verran, lähettää vain Leon hoitamaan hevoset – vaikka kuolemankin uhalla. Huokaisin, repäisin laastarin irti ja kiskoin itseni sängystä ylös. Sidottuani hiukset nopeasti poninhännän kaltaiselle solmulle vedin edelleen haisevat ratsastushousut jalkaan ja laahustin ovesta ulos yöpaidassa. Autoon päästyäni muistin, etten ollut enää ystäväni tilalla vaan jouduin oikeasti matkustamaan ihmisten ilmoille. Niinpä kirosin koko elämäni ja kiipesin portaat ylös takaisin asunnolle vaihtamaan vaatteet vähän siistimpiin.


Vaikka vietinkin vain kuukauden Belgiassa ystäväni apuna tallin työntekijöiden lomaillessa, ehdin silti unohtaa, miten erilaista elämä Royal Gardensissa oli. Saatoin vain huokaista helpotuksesta nähdessäni hevosten jo tarhaavan päiväheiniensä kanssa, olisin ehkä voinut kyyneleenkin tirauttaa. Poikkesin yksityistallissa heittämässä Iriksen tavarat karsinalle ja löntystin tamman tarhalle. Pilkkupää tervehti minua iloisesti hörähtäen ja nähdessään käteni kaivavan takintaskusta herkkuja, tamman kehräys vain koveni. Pujahdin tarhaan ja upotettuani kourallisen herkkuja Iriksen suuhun kaivoin sormeni sen kaulaan ja halasin sitä tiukasti. Vaikka Cosmon hevoset olivat kaikki upeita ja taitavia, oli omassa hevosessa vain sitä jotain. Narutettua tamman matkaani vilkaisin vielä Silaksen tarhalle, jossa ori oli upottanut oman naamansa heinäkasaansa. Naurahdin ja taputin Iristä. Tamman karva oli harvinaisen pitkää ja itkin sisäisesti tulevan klippauksen puolesta.


Ehkä tarina oli ehtinyt jo kulkea tallityöntekijöiden kautta Kiaranille tai mies oli odottanut näkevänsä autoni vihdoin kaartavan pihaan, mutta hän odotti yksityistallissa jollekin omistajalle jutellen. Joku päivä kiroisin huonon nimimuistini, mutta en vielä tänään. Tunnistin kuitenkin Danten luonnollisesti orin pään vilahtaessa ovella. Luulin pääseväni helpolla, mutta muistin jo kasanneeni kaikki Iriksen varusteet näkyville ja Kiaran käänsi päänsä heti astuessamme sisälle. Ehdin juuri luikahtaa Iriksen perässä karsinaan turvaan, kun Kiaran jo oli luonamme. Olin ennen lähtöäni maininnut hänelle suunnitelmastani karata Belgian puolelle ja älynnyt kertoa, että perillä minua odottaisi peräti kaksi kartanon kasvattia.


”Oliko hyväkin loma? Työntäyteinen kenties?” hän hymyili ja tarjosi Irikselle herkun. Iriksen suosio oli totta kai ostettavissa ja tamma oli ikuisesti Kiaranin kanssa hyvissä väleissä, kun sai siltä tasaisin väliajoin aina jotain taskunpohjalta.
”Suhteellisen, kahdeksan hevosta kahden hengen kesken on aika paljon työtä.”
”Varmasti… Mitenkä Gardensin pojilla?”
Arvasin. ”Hyväähän niillä, Astaroth edelleen ei pidä vieraista ja Cerberus olisi lähtenyt vaikka kanssani Sveitsiin, jos olisin käskenyt.” Kiaran nauroi ja hän jäi keskustelemaan kanssani Iriksen varustuksen ajaksi. Vaikken tätä olisi koskaan ääneen myöntänyt, olin ehkä vähän kaivannut kartanolle paluuta. Vaikeahan se oli alun perin myöntää, mutta koko Royal Gardensin porukka oli mukava ja lämmin, ja vaikken aktiivisesti yrittänyt kaveerata ihmisten kanssa, en kuitenkaan tuntenut oloani ulkopuoliseksi. Plussana tietysti se, että hevoset olivat reissuni ajan Leonin kanssa hoidettu aivan todella hyvin – Iris näytti vähintäänkin yhtä hyvinvoivalta kuin lähtiessäni ja Silas ehkä jopa paremmalta. Iriksen varustettuani Kiaran lähti jatkamaan hommiaan ja saatuani vielä itseni kuntoon kiidimme Iriksen kanssa ulos tallista.


Päästyäni selkään asti totesin olevani jo kuolemanväsynyt. Jotenkin kuvittelin, että jaksaisin ratsastaa vielä kaiken kokemani jälkeen edes toisen hevosistani kunnollisesti, mutta nöyränä ohjasin Iriksen vain kohti lähintä maastopolkua. Iris olisi vähintäänkin tyytyväinen saadessaan jatkaa omaa kevyempää lomailuaan, ja ehkäpä kehoni kiittäisi. Iris pöhisi tyytyväisenä askeltensa tahtiin ja annoin tamman löytää itselleen mieluisen tahdin ja suurin piirtein suljin aivoni puoleksi tunniksi. Kartanon pihasta poistuessamme ympäristö hiljentyi ja hetken verran se tuntui oudolta ja jokseenkin väärältä. Kuulin ainoastaan Iriksen tyytyväisen hörinän, tamman askelluksen ja satulan hennon narinan. Meidän molempien hengitys höyrysi hieman ja tunsin täriseväni ja kirosin, että olin tottunut myös Grimrenin leudompaan säähän.


Noin kymmenisen minuutin jälkeen päätin pyytää Irikseltä ravia, ja tamma lähti jolkottelemaan vähän kuolainta väistäen eteenpäin. Sen tahti kiihtyi tahattoman paljon ja jatkoin itseni, hevosten ja Leonin kiroamista. Vaikka miehellä oli tarpeeksi osaamista pärjätäkseen Iriksen ja Silasin kanssa, oli ne silti päässeet kuukauden päivät helpoimman kautta ja totta kai ne ottivat siitä kaiken ilon irti. Iris painoi päänsä alemmas, pukitti ja heitti päänsä takaisin ylös, nostaen vauhtiaan ja tamma otti askellajikseen jonkin mielenkiintoisen ravin ja laukan sekoituksen. Pyörittelin vain päätäni, yritin pitää itseni satulassa ja itkin verta – sisäisesti. Iriksen kirosin ihan ääneen. Tamma ei reagoinut apuihin ollenkaan ja kun pääsin sen päätä reilusti sivuun, Iris lähti vain etenemään kylki edellä. Tamma menetti tasapainonsa ja löysin itseni maasta äkkinäisesti. Putoaminen tapahtui sen verran hitaasti, että pääsin laskeutumaan suhteellisen pehmeästi polvilleni ja Iris jäi tuijottamaan minua pöllämystyneenä. Istuin hetken maassa, huokaisin ja kirosin. Uudelleen.


Iris tuijotti minua ruskeat silmät pyöreinä eikä väistänyt pois alta, kun hyppäsin takaisin sen selkään. Ehdin suunnilleen vain ajatella ravin nostamista uudelleen, kun takanamme rasahti ja Iris otti jalat alleen. En ehtinyt reagoimaan tarpeeksi ajoissa, tiputtaen jalustimeni ja jäin epätoivoisesti roikkumaan Iriksen ohjaan kiinni – tästähän Iris yleisesti menettää hermonsa muutenkin ja nyt se vain lietsoi sitä lisää. Sain painettua kaiken painoni satulaan takaisin ja pyöräytettyä Iriksen ympäri, vaikkakin se vain kiihdytti älytessään, että yritän palata kotiin. Painaessani ohjalla tammaa jälleen ympyrälle se onnistui pudottamaan minut uudelleen, mutta tällä kertaa en ehtinytkään reagoida edes viime tingassa ja löysin itseni maasta, taivasta tuijotellen. En nyt varsinaisesti osannut sanoa, kuinka monta kertaa ehdin kierähtää ennen kuin pysähdyin ja kuuntelin Iriksen jatkavan juoksuaan. Kääntelin päätäni suuntaan ja toiseen, enkä enää nähnyt pilkullista kaveriani ja tällä kertaa kirosin ääneen. Lujaa.

-

Tallin päästessä takaisin näkökenttääni polveni antoi vihdoin periksi ja jouduin istumaan hiekkatien reunaan. Totta kai minun tuurillani ketään ei missään vaiheessa tullut vastaan ja saatoin vaan toivoa, että Iris oli löytänyt tiensä takaisin kotiin. Lähtisin ehkä sitten autoillen sen perään, kävely sai nyt riittää. Kypäräni oli ottanut kovaan hiekkapohjaan osuman ja epäilin sen murtuneen, joten Silasin ratsastaminen saisi jäädä seuraavaan päivään, kunhan saisin uuden kypärän haettua. Harvoin pelkäsin itkeväni julkisesti, mutta tämä saattoikin olla ensimmäinen kerta, kun menetän malttini totaalisesti. Kampesin itseni vaivalloisesti ylös ja nilkutin loppumatkan kartanolle. Pihassa oli hämmentynyttä porukkaa ja Iris heidän vierellään satulatta. Ehdin hetken verran pelätä, että se oli tippunut johonkin matkalle ja olin tärähdettyäni maahan vain unohtanut huomioida ympäristöni, kunnes näin satulan lepäävän Karlan käsissä. Joku porukasta bongasi minut äkkiä ja kaikki viitisen ihmistä kääntyivät suuntaani. Huokaisin, kohotin käteni tervehdyksenä ja itkin taas verta – taas sisäisesti.

-

Kun minua oli kuulusteltu pihalla mielestäni tarpeeksi, sain joltain kasvottomalta tallityöntekijältä Iriksen ohjat käteeni ja Karla lupasi viedä tamman satulan suoraan varustehuoneeseen. Kiitin kaikkia hiljaa ja onnuin talliin. Vaihdoin Iriksen suitset vain pikaisesti riimuun, lukitsin tamman karsinaansa ja menin varustehuoneen lämpöön istumaan ja palautumaan. Ehkä seuraavalla kerralla vähän suotuisampi suoritus.