Makasin varmasti toista tuntia Sashan vieressä matolla. Koira tuhisi tyytyväisenä syvässä unessa suoraan korvaani, mutten jaksanut siirtyä. Plus, Sasha makasi hiusteni päällä. Kolme omituista haastattelua tallinomistajien kanssa. Kaksi paikkaa ei vastannut enää ensimmäisen puhelun jälkeen. Kuudes paikka ei koskaan edes lähettänyt kieltävää vastausta ensimmäisen sähköpostin jälkeen. Epätoivo alkoi painamaan hartioilla – hevosilta lähtisi tallipaikka alta viikossa, tai sitten joutuisin myymään ne Alicelle. Mieluummin kuolisin. Tai sitten voisin palata hevosten kanssa äidin tallille. Mieluummin kuolisin kahdesti.
Sasha ampaisi unestaan ylös heti, kun etuovi aukesi. Ärähdin, kun hiukseni jäivät sen tassujen alle ja koira otti niitä turhankin paljon mukaansa. En silti jaksanut nousta. Kuulin, kuinka Leon tervehti koiraa iloisesti ja huusi sitten perääni.
”Voisitko tulla avaamaan postit?” Niin. Tosiaan. Postikin oli tullut ja toisaalta Sashakin olisi pitänyt päästää ulos.
”Täällä on kirje Royal Gardensista!” En ole ikinä noussut jaloilleni niin nopeasti.
-
Ja niin, vain viikkoa myöhemmin hevosrekan kuljettaja talutti Iriksen alas laskusiltaa pitkin samalla kun Silas seisoi vierelläni haistellen alppi-ilmaa. Ori keräsi parkkipaikalla suurta huomiota kiljuen niin Iriksen kun muiden näkemiensä hevosten perään, ja olisin voinut hävetä silmät päästäni. Rekkakuski heilautti kättään suuntaani ojennettuaan Iriksen riimunvarren käteeni ja nyökkäsin vastaukseksi. Pidin miehestä, hän ei edes yrittänyt keskustella kanssani ja vaihdoimme koko reissun aikana ehkä viitisen sanaa.
Tallin omistaja Kiaran tuli parkkipaikalle auttamaan hevosten kanssa, takanaan muutama oletettava tallityöntekijä. Ennen kuin Kiaran pääsi ääneen, toinen heistä ojensi kätensä minua kohti ja hymyili leveästi.
”Ihan todella sydämelliset tervetulotoivotukset, teitä on odotettu täällä kovasti!” nainen ilmoitti iloisesti, mutten saanut katsettani hänen kädestään. Lähtökohtaisesti siksi, että pidin molemmilla käsillä hevosista kiinni. Nostaessani katseeni naisen silmiin hän hätkähti hieman, en tainnut sen pahemmin pidätellä ilmettäni.
”Todella hauska tavata vihdoin. Olen Kiaran, kuten varmasti arvasitkin.” siirsin katseeni mieheen, joka hymyili vilpittömästi – joko hän osasi näytellä hyvin tai minun ja vielä nimettömän naisen välinen kohtaaminen ei ollut läheskään yhtä kiusallinen kuin oletin.
”Elias. Olen kieltämättä hieman otettu, että soitte meille paikan talleiltanne,” kommentoin Silasin kaulan takaa, kun ori tunki turpansa ensin Kiaranin käsiin ja sitten edessäni seisovan naisen naamalle. Kumpikin heistä nauroi Silasin tutkiessa naista. Iris ja minä seisoimme liikkumatta.
”Tallihan se tämäkin vain on,” Kiaran naurahti. ”Näytän teille paikkoja, jos kelpaa. Voit toki antaa toisen hevosista Veronicalle.” Näin sivusilmälläni naisen ojentavan kätensä uudelleen, mutta lähdin seuraamaan Kiarania yksityistallin puolelle. En jaksanut tarkistaa, seurasiko Veronica meitä.
Ilmeisesti ei, sillä seuraava yksityistalliin jälkeemme saapunut oli Leon mukanaan osa hevosten varusteista. Hän tervehti Kiarania tuttuun tapaansa iloisesti ja Kiaranin ilmeestä päätellen hän ei odottanut sanoja ’Eliaksen poikaystävä’. Hyvässä tai pahassa, en minä tiedä. En keskittynyt heidän keskusteluunsa sen enempää, vaan livahdin satulahuoneeseen. Meille oli raivattu reilusti tilaa ja järjestelin ensin Silasin vähäisemmät tavarat paikalleen. Iriksen ylitsepursuavan täysi loimikassi sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin.
Päivä oli ollut hevosten kuljetuksen takia erityisen pitkä, ja heti saatuani varusteet jonkinlaiseen järjestykseen palasin käytävälle. Kiaran oli ilmeisesti lähtenyt omiin hommiinsa ja Leon jutteli jo seuraavan henkilön kanssa. En ehtinyt perääntymään tarpeeksi nopeasti, vaan uusi juttutoveri ehti katsoa suuntaani. Hän peitti todella huonosti yllätyksensä. Mitä enemmän tapasin Royal Gardensin kävijöitä, sitä enemmän minusta tuntui, etten välttämättä kuuluisi joukkoon ollenkaan. Toki, olin muuton ja lentojen jälkeen laiminlyönyt olemustani täysin, mutta olisin sentään voinut harjata hiukseni… Ennen kuin Leon ehti esitellä minut nopeasti, saatoin näyttää varsin eksyneeltä revityissä farkuissa ja nahkatakissani – eikä olisi ensimmäinen kerta, jos minut sekoitettaisiin tunkeilijaksi.
”Mennään,” sanoin Leonille kulkiessani kaksikon ohi. Kuulin, kuinka Leon hyvästeli miehen, joka näytti lähinnä poliisilta peitetehtävissä. Leon oli saanut auton lähelle yksityistallin ovea, jottei hänen tarvinnut raahata kasseittain varusteita toiselta puolelta pihaa, ja pääsin kuskin paikalle törmäämättä vielä uuteen ihmiseen. Siirtäessäni penkkiä reilusti eteenpäin Leon kiipesi pelkääjän paikalle ja huokaisi.
”Tiedän, etteivät ihmiskontaktit ole suosikkejasi, mutta –”
”Ei ole, eikä tule koskaan olemaan,” keskeytin miehen pistävästi. Leon huokaisi uudelleen ja katsoi ikkunastaan ulos.
”Täällä on todella kaunista.”
”Hm. Niin on.”
