Ozzyn kirja

Vielä on uusia ulottuvuuksia?
Kirjoittanut omistaja, 848 sanaa

Nyt alkoi vatsassa velloa nimittäin Ulriikka oli hyvin pitkästä aikaa ilmoittanut itsensä hypykisoihin. Eikä mihin tahansa pikkutallin kilpailuihin, vaan Mangovian järjestämät viikonlopun mittaiset kenttäkilpailut Clarkenesin tiloissa Etelä-Suomessa. Kevät oli siellä para aikaan ja paikan päällä ei tarvinnut pelätä liukkaita maastoreittejä, mitä täältä alppien rinteistä löytyy vielä runsaasti.
“Oot ihan sekasin”, Daniel Helanto totesi huvittuneena leveän hymyn kera, kun Ulriikka letitti Ozin kuparinväristä harjaa. Ori oli suhteellisen uusi tuttavuus, mutta kaksikko on pärjännyt hyvin kisoissa ja raudikko on luonteeltaan täydellinen. Ozzy on lempeä ja rauhallinen eikä menetä malttiaan missään vaiheessa. Eli täydellinen ratsu ratsastajalle, joka on satulassa oikea stressiperuna.
“Jep. En tiedä mikä muhu iski”, Ulriikka vaikeroi ja jatkoi harjan letittämistä. Hyvää ajan tuhlaamista, sillä he olisivat päivää aikaisemmin perillä. Piti nyt jotain sijaistoimintaa keksiä. Toisinaan mikä voisi mennä pieleen, kun kyseessä oli kisojen helpoin luokka: perjantaina helppo b kouluohjelma, lauantaina 90 cm korkuiset maastoesteet ja sunnuntaina rataesteet vajaa metrin korkeudessa. Kisojen pitäisi sujua helposti ja nainen ei ollut hyppäämistä täysin lopettanut, vaikka oli siirtynyt enemmän kouluratsastukseen. Silloin tällöin hevosten mielen virkistämiseksi hän hyppäsi pieniä esteitä ja andravidojen kanssa hieman isompia sekä maastossa satunnaisia luonnonesteitä, jos niitä sattui eteen tulemaan. Kerran sitä kaaduttiin, mutta siitä myös selvittiin. Kuitenkin kisapaikkojen stressi, kiiire ja paniikki tuhosi hyvää fiilistä ja kuumien hevosten kanssa Ulriikka ei pystynyt rentoutumaan satulassa.
“Niin ikävöin kahta vauhtiperunaa. Latzia ja Dioa. Vaikka oli vauhtia ja vaaraa. En pelännyt missään vaihessa”, Ulriikka hymyili ja puki tummanvihreän fleeceloimen orille.
“Uskon. Molemmat olivat hyviä hyppääjiä”, Daniel hymyili ja otti orin satulan.
“Mutta miksi nyt yhtäkkiä takaisin hyppäämään?”, Daniel kysyi ihmeissään ja avusti naista viemällä orin tavaroita hevosautoon.
“Totta puhuen. En tiedä itsekään. Uusia seikkailuja? Uusia mahdollisuuksia? Kenties ulottuvuuksia?”, Ulriikka alkoi olla epävarma päätöksestään lähteä Suomeen kisaamaan, mutta ainakin kisapaikka oli entuudestaan tuttu ja oma tukiverkosto löytyi, mikäli kaikki menisi päin pöllönsilmää.
“Ikävä Ainoa?”, Daniel kysyi. Aino valta oli ollut kovan luokan esteratsastaja kartanolla, mutta nyt lähtenyt muualle etsimään uusia mahdollisuuksia menestyä rataesteillä.
“Ei sitä häijyä akkaa ketään ikävöi”, Ulriikka näytti kieltä. Vaikka Aino oli ollut töykeä, suora puheinen ja tyly jopa, osasi hän olla hevosten kanssa lempeä ja sopivan jämpti. Edes kuumakalle Dio ei lähtenyt haastamaan kylmää naista.
“Vai niin”, Daniel pyöräytti silmiä ja toi loput tavarat hevosautoon. “Aja turvallisesti ja kerro miten Suomessa menee”, Daniel hymyili ja Ulriikka pääsi lähtemään tien päälle.

Matka sujui todella hyvin ja Ozzy matkusti rauhallisesti yksin. Ori nuokkui hevosautossa ja välillä havahtui hereille syömään heiniä tai jalottelemaan lyhyeksi aikaa. Ozzy mieluusti katseli auton ikkunasta vaihtuvaa maisemaa ja pysyi rauhallisena kaiken aikaa. Suomen puolella Ulriikka ei lähtenyt ajamaan Keski-Suomea kohti, sillä hänen vanhemmat olivat yllättäen eronneet. Isä oli jäänyt Keski-Suomeen, kun äiti ja pikkusisko olivat muuttaneet nopealla aikataululla Varsinais-Suomeen, Aurassalon paikkakunnalle. Yllättäen hyvin lähelle Clarkenesin talleja, sillä Ulriikan äiti ei sietänyt keskustan kuhinaa.
“Huh pian perillä”, Ulriikka totesi ääneen huomasi puiden lomassa häämöttävän Clarkenesin tallien ja maneesin kattoa. Äiti, Tiina, ja pikkusisko, Alina, olivat luvanneet tulla seuraamaan kisoja perjantaina ja sunnuntaina. Se toi jo Ulriikalle pientä helpotusta, mutta samalla kihelmöimää jännitystä. Osaisiko Ulriikka enää ratsastaa esteiden välissä tai pärjäisikö vauhdin hurmassa maastoesteosuudella. Mitä jos Ozzy innostuu liikaa ja ei pysy enää käsissä. Syvän huokauksen saattelemana Ulriikka kaarsi auton tallin pihaan, jossa häntä oli vastassa iloinen tallijoukko. Ihanaa kuulla välillä kotikieltä, Ulriikka ajatteli huvittuneena ja astui ulos autosta.
“Hei, Ulriikka Arvo. Pitäisi olla karsinapaikka varattuna Ozzy orille. Se on kiltti. Aivan ruunan veroinen”, Ulriikka hymyili ja hänet toivotettiin lämpimästi vastaan. Ozzy katseli uteliaana uusia maisemia, mutta pysyi kaiken aikaan rauhallisena. Oria pystyi kuka tahansa hoitaa ja taluttaa, mutta nainen saattoi varmuudelta orin uuteen karsinaan. Ozzy ei päästänyt edes hirnausta, kun uudet hevostuttavuudet huusivat kurkku suorana. Ulriikka kiitti talliapulaisia ja jätti orin syömään väliheiniä. Ozzy saisi rauhassa asettua taloksi ja nyt naisella olisi aikaa laittaa varusteet omille paikoilleen sekä tutkia ympäristöä ennen huomista koitosta. Oloa helpotti suunnattomasti se, että Ozzy otti kaiken hyvin lungisti.

Ulriikka puki lippiksen päähän ja alkoi kiertämään Clarkeneksen tiluksia. Päätalli oli kaunis ja erittäin siisti sekä hevoset viihtyivät isoissa karsinoissa. Clarkenes oli valtava, sillä paikassa oli neljä ulkokenttää, kaksi maneesia ja hyvin laadukkaat puitteet. Yksi ulkokentistä oli laitettu täyteen loistoon ja valkoiset kouluaidat laitettu valmiiksi kauniiden kukka asetelmien lisäksi. Maa oli lumien sulamisen jäljiltä kostea ja pehmeä, että kentän pohja voi olla huomenna vähän raskas kulkea. Toivottavasti aurinko jaksaa paistaa huomiseen asti ja kuivata kentän pohjaa vähemmän uima-altaaksi. Saappaiden kärjet olivat jo mukavasti mutaiset lyhyen kävelyn jälkeen.

Toinen maneesin ovi oli lukossa, mutta toisessa maneesissa oli muutamia ratsukoita ratsastamassa. Ulriikka meni hiljaisesti katsomoon seuraamaan muiden ammattilaisten menoa. Upeita, rohkeita hevosia, jotka eivät välittäneet Ulriikan läsnäolosta. Ratsastajat keskittyivät omaan tekemiseen, mutta hän ei voinut olla huomaamatta tälläytynyttä tuttua kasvoa, nimittäin Majina Misang istui katsomossa ylpeänä. Hänen katseensa oli kohdistunut mustaan sinisilmäiseen hevoseen, jonka kyydissä oli nuori ja äärimmäisenä kaunis ratsastaja. “Varmaan heidän tytär”, Ulriikka mutisi puoliääneen ja seurasi kuinka tyttö istui höyhenen kevyesti hevosen laukassa. Kuitenkin pieni epävarmuus paistoi tytön kasvoista läpi. Kenties ensimmäiset isot kisat tai pelko, että tuottaa vanhemmille pettymyksen. Ulriikka tiesi tunteen paremmin kuin hyvin. Ulriikan kasvoille kohosi leveä ja lempeä hymy, kun hän seurasi tytön ratsastusta. Hän tunnisti omia piirteitä tytöstä ja hänelle tuli tunne, että tytöstä kuullaan vielä paljon - vanhemmista puhumattakaan.